”Muisto vain muisto, jää jäljelle kaikesta, muisto vain muisto jäljelle jää…”
Tämä muusikko Kalle Pakalénin riipaiseva riimi kuultiin Jari Tervon toimittaman, kylmän sodan ja suomettumisen historiaa käsittelevän tv-sarjan tunnusmusiikkina vuodenvaihteen tienoilla.
Niin, mitä ihmisistä ja tapahtumista jää jäljelle, kun aikaa on kulunut vuosikymmen tai kaksi? Joku on todennut, että ihmisen muisto hiipuu hyvin ohueksi jälkeenjääneiden mielissä yhden sukupolven aikana. Sukupolven ajalliseksi pituudeksi katsotaan noin 25 vuotta. Se on kutakuinkin se aika, jona puinen hautaristi lahoaa ja maatuu sijoilleen.
Muistojen merkitys on parin viime vuoden aikana korostunut, kun ei ole ollut mahdollisuutta kohdata kanssaihmisiä kasvokkain. On muisteltu yhteisiä jouluja, kesiä, juhlia ja tapaamisia, joista tuntuu nyt olevan ikuisuus. On vaikea keskustella, kun kasvonpiirteet ja ilmeet jäävät piiloon maskin taakse.
Iän myötä tulee myös miettineeksi, millaisen muiston itse jättää jälkeensä. Onko peli sen suhteen jo pelattu, kun työura on takana ja lapset maailmalla omine perheineen. Millaisena haluaisin tulla muistetuksi?
Valtaapitävät ovat aina halunneet jättää sormenjälkensä historiaan. Se kuuluu jollain tavoin vallankäytön olemukseen. Joskus kunnianhimo karkaa käsistä ja silloin aletaan pystytellä patsaita ja monumentteja, aineellisia tai aineettomia. Huoli oman muiston katoamisesta voi ajaa huonosti harkittuihin ratkaisuihin.
Helsingin Sanomissa (16.1.) oli pysäyttävä ajatus toimittaja Vesa Sirénin jutussa, joka käsitteli jännittynyttä tilannetta Ukrainan rajoilla.
"Kautta vuosisatojen nuoriso on lähetetty sotatantereille vanhojen johtajien kunniaa kirkastamaan. Yli satatuhatta venäläissotilasta miettii nyt Ukrainan rajan tuntumassa, onko tällä kertaa heidän vuoronsa.”
Onneksi useimmille meistä riittää, että on saanut elää edes jonkinlaisessa sovussa itsensä kanssa, eivätkä suhteet läheisiin tai muihinkaan jäisi pahasti solmuun, kun tiimalasi tyhjenee. Sitä hetkeä emme Luojan kiitos tiedä ennalta, mutta se tulee.
Tämä muusikko Kalle Pakalénin riipaiseva riimi kuultiin Jari Tervon toimittaman, kylmän sodan ja suomettumisen historiaa käsittelevän tv-sarjan tunnusmusiikkina vuodenvaihteen tienoilla.
Niin, mitä ihmisistä ja tapahtumista jää jäljelle, kun aikaa on kulunut vuosikymmen tai kaksi? Joku on todennut, että ihmisen muisto hiipuu hyvin ohueksi jälkeenjääneiden mielissä yhden sukupolven aikana. Sukupolven ajalliseksi pituudeksi katsotaan noin 25 vuotta. Se on kutakuinkin se aika, jona puinen hautaristi lahoaa ja maatuu sijoilleen.
Muistojen merkitys on parin viime vuoden aikana korostunut, kun ei ole ollut mahdollisuutta kohdata kanssaihmisiä kasvokkain. On muisteltu yhteisiä jouluja, kesiä, juhlia ja tapaamisia, joista tuntuu nyt olevan ikuisuus. On vaikea keskustella, kun kasvonpiirteet ja ilmeet jäävät piiloon maskin taakse.
Iän myötä tulee myös miettineeksi, millaisen muiston itse jättää jälkeensä. Onko peli sen suhteen jo pelattu, kun työura on takana ja lapset maailmalla omine perheineen. Millaisena haluaisin tulla muistetuksi?
Valtaapitävät ovat aina halunneet jättää sormenjälkensä historiaan. Se kuuluu jollain tavoin vallankäytön olemukseen. Joskus kunnianhimo karkaa käsistä ja silloin aletaan pystytellä patsaita ja monumentteja, aineellisia tai aineettomia. Huoli oman muiston katoamisesta voi ajaa huonosti harkittuihin ratkaisuihin.
Helsingin Sanomissa (16.1.) oli pysäyttävä ajatus toimittaja Vesa Sirénin jutussa, joka käsitteli jännittynyttä tilannetta Ukrainan rajoilla.
"Kautta vuosisatojen nuoriso on lähetetty sotatantereille vanhojen johtajien kunniaa kirkastamaan. Yli satatuhatta venäläissotilasta miettii nyt Ukrainan rajan tuntumassa, onko tällä kertaa heidän vuoronsa.”
Onneksi useimmille meistä riittää, että on saanut elää edes jonkinlaisessa sovussa itsensä kanssa, eivätkä suhteet läheisiin tai muihinkaan jäisi pahasti solmuun, kun tiimalasi tyhjenee. Sitä hetkeä emme Luojan kiitos tiedä ennalta, mutta se tulee.
RSS Feed
