Eilinen (su 8.1.) Teofanian jälkijuhlan liturgia Mineassa oli taas kerran rohkaiseva tilaisuus. Palvelukseen osallistui parisenkymmentä henkeä vauvasta vaariin, mikä on Minean kokoisessa tilassa huomattavan suuri määrä. Ilahduttavasti kirkkokansaa oli saapunut lähialueelta Hämeenlinnaa myöten, joten kirkkokahveilla riitti juttuseuraa.
​
Minean toiminta käynnistyi viime keväänä käytännössä uudelleen, kun seurakunnan koronarajoitukset lopulta poistuivat. Syyskautta 2021 lukuun ottamatta tilaisuuksia oli korona-aikana mahdotonta järjestää tiukan henkilörajoituksen vuoksi, joten patoutunutta toiminnan tarvetta oli kertynyt yllättävän paljon.

Viime kesänä Mineassa aloitettiin ukrainankielisen papin, isä Alexanderin (Zanemonets) toimittamat slaavinkieliset liturgiat Ortodoksiapiirin organisoimana kerran kuukaudessa. Lisäksi Ukrainan pakolaisille on hankittu avustustarvikkeita, järjestetty kirkkokyyti Hämeenlinnaan ja tarjottu diakonialounas Minean tiloissa.

Näitä toimintoja samoin kuin seurakunnan jumalanpalveluksia ja muuta toimintaa on jokseenkin mahdotonta suunnitella ja organisoida Riihimäellä ilman paikkakunnalla sijaitsevaa toimitilaa. Rukoushuone oheistiloineen luo aktiivisuutta ja toiminta pitää tilan elävänä, joten vaikutus ilmenee molempiin suuntiin.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että seurakunnan piirissä on ilmennyt pyrkimystä sulkea pohjoisen toimialueen tilat Riihimäellä ja Forssassa. Sitä kummallisempaa se on, kun Minean toiminta suhteutettuna väestöpohjaan lienee vilkkaampaa kuin paikoin pääkaupunkiseudulla.

Viime vuosina on kirkossakin mainittu, etteivät tärkeintä ole seinät vaan toiminta. Tällä tarkoitetaan, ettei kaikkia kiinteistöjä ole tarpeen omistaa vaan osa toiminnasta voi tapahtua vuokratiloissa. Näin Riihimäellä ja Forssassa on juuri toimittu ja kustannukset ovat minimaalisia verrattuna omistustilojen tuomiin korjaus- ja muihin velvoitteisiin.

Seurakunta ei tietenkään voi luopua historiallisesti arvokkaista kirkkorakennuksistaan, koska niille on vaikea nähdä muuta hyväksyttävää käyttöä. Sen vuoksi ei kuitenkaan pidä sulkea tiloja siellä, missä on toimintaa. Aktiivisuus on paikallista, eikä sitä voi mahtikäskyillä siirtää toiselle paikkakunnalle.

Myös Ukrainan pakolaistilanne puoltaa tilojen tarvetta muuallakin kuin Helsingissä. Riihimäelle on sijoitettu 500–600 ukrainalaista, mm. kaikki lemmikkiensä kanssa maahan tulevat, joten uutta väkeä tulee koko ajan. Sama on tilanne monella muullakin pienellä paikkakunnalla seurakunnan alueella.
​

​Luterilaista kirkkoa on Suomessa luonnehdittu sanan kirkoksi. Näin siitä syystä, että saarna on vanhastaan ollut luterilaisen jumalanpalveluksen keskipisteenä. Tämä juontuu reformaation perinteestä, jossa usko on ankkuroitu kiinteästi Raamatun sanaan ja melkeinpä vain siihen. Saarna ei tosin välttämättä ole enää heilläkään samalla tavalla keskiössä.
 
Seurasin tänään Vatikaanin YouTube-kanavalta paavi Benedictuksen siunaustilaisuutta ja yllätyin puheen vähyydestä. Tilaisuuden alussa toimitettu ehtoollismessu oli sekin varsin vähäsanainen, mutta kaunista kuorolaulua oli sitäkin enemmän. 
 
Olen pari kertaa saanut osallistua katoliseen messuun ja tehnyt saman havainnon; vähemmän puhetta, enemmän hiljentymistä kuin esimerkiksi meillä ortodokseilla. Paavin siunaustilaisuuteenkin mahtui kaksi pidempää hiljaista hetkeä. Vähempien sanojen lisäksi minut yllätti aikanaan sekin, että ehtoollismessu voidaan toimittaa jopa alle puolessa tunnissa!
 
Jos jostakin kirkosta pitäisi puhua sanan kirkkona niin ortodoksisesta. Olen koettanut kyselläkin, mistä palveluskaavojemme monisanaisuus johtuu, mutta en ole saanut siihen kunnollista vastausta tai en oikeastaan vastausta lainkaan. Ehkä kyse on perinteen (tradition) ylikorostumisesta, toisin sanoen, että tekstejä kootessa ja/ tai muokatessa ei ole raaskittu jättää mitään pois. Voin olla väärässäkin.
 
Sanan lisäksi palveluksissamme on toki paljon muutakin kuten ikoneja, suitsutusta, liikettä ja kaunista kirkkolaulua. Viimemainittua tosin rasittaa sanojen paljous jopa siinä määrin, etteivät kuorolaiset aina tahdo ehtiä kaikkea laulaa. Erityisen onnettomalta tuntui aikanaan uusi nuottiliturgia (2011), jonka teksteistä runollisuus ja laulettavuus ovat paikka paikoin edelleenkin kovin kaukana. 
 
Loppukaneettina ehdottaisin, että sanan kirkko tarkoittaisi jatkossa ortodoksista kirkkoa siitäkin huolimatta, että meillä on myös ikonimme, suitsutuksemme ja kaikki muukin. Tai että sanan kirkolla ei ainakaan tarkoitettaisi pelkästään luterilaista kirkkoa, vaikka nimitykselle on historian saatossa ollut perusteensa. Luterilainen jumalanpalvelus on kuitenkin päässyt monisanaisuudestaan väljemmille vesille.
 
Toki myönnän senkin, että ”sanalla” tarkoitetaan näissä yhteyksissä ennen kaikkea Raamatun sanaa, ja Sana isolla kirjoitettuna tarkoittaa Kristusta kuten Johanneksen evankeliumin ensiluvusta ilmenee. Siinä mielessä kristilliset kirkot ovat kaikki Sanan kirkkoja. Jos terminologinen ehdotukseni tökkii jotakuta oikeampiuskoista, niin kävisikö kompromissina sanan kirjoittaminen isolla alkukirjaimella?