Löysin kaapista nappikuulokkeet. Sellaiset, jotka tulevat jokaisen uuden puhelimen myyntipakkauksessa. Siellä ne olivat olleet käyttämättöminä pian kolme vuotta, koska en ole kovin aktiivinen musiikin kuuntelija. Kaipasin yksityisyyttä perjantai-illan epl:n kuunteluun, mikä saattaa kuulostaa vähän hassulta. Sieltä ne kuitenkin löytyivät ja kokemus oli melkeinpä järisyttävä.

Seurasin ennenpyhitettyjen lahjain liturgiaa Tampereen kirkosta. Tampereella palvelusten striimaus on ollut jo pitkään teknisesti tasokasta, mutta positiivinen yllätys oli silti äänen ja äänityksen laatu. Tiedän, että pyhien Aleksanterin ja Nikolaoksen kirkkoon asennettiin uusi nettiyhteys jo koronan alussa, koska langaton signaali ei kulkenut paksujen tiiliseinien lävitse. Investointi kannatti.

Isä Tuomaksen resitointi ja Markus Hännisen kolmimiehisen kuoron laulu soi kuin oman pääni sisällä, puhtaasti ja kauniisti. Puhelimen näytöllä liikkuva kuva antoi lisävaikutelman siitä kuin olisin ollut itse paikan päällä. En tosin ryhtynyt tekemään maahankumarruksia paastorukouksen aikana, vaan otin oikeudekseni loikoa lungisti sohvalla. Henki oli altis, mutta liha heikko.

Näin siis yllätettiin minut, joka olen suhtautunut hieman etäisesti nettipalveluksiin. Alan ymmärtää myös niitä, jotka kulkevat napit korvilla kaupungilla tai jopa juoksulenkillä. Palveluksen seuraamiseen oma koti on toki paras paikka, mutta sielläkin voi tarvita yksityisyyttä, jos esimerkiksi toinen haluaa viettää iltaansa lukemalla tai televisiota katsomalla.

Toinen positiivinen yllätys tulee entisestä kotiseurakunnastani Hämeenlinnasta. Ortodoksiviestissä 2/21 kerrottiin, että Leena-kanttori on ryhtynyt taltioimaan vanhempien seurakuntalaisten muistoja nettiin. Ajatuksena on, että kun Hämeenlinnasta (kuten Lahdestakin) tuli vuodenvaihteessa osa isoa Helsingin seurakuntaa, muistot ja kokemukset omasta seurakunnasta eivät katoaisi historian hämärään.

Seurakunnan fb-sivulla on katsottavissa jo muutama haastattelu, ja uusi taltiointi tulee jakeluun aina sunnuntaisin. Oli mukava nähdä tuttuja kasvoja, joita ei ole voinut kohdata kirkossa kohta vuoteen. Kirkkokahvithan olisivat normaalisti se tilaisuus, jossa ajatuksia ja kokemuksia vaihdetaan, mutta hyvä näinkin. Haastatteluun suostuneille vielä iso kiitos oman maailman avaamisesta muillekin.

Eilen alkanut suuren paaston aika on monella tavalla toisenlainen. Takana on lähes vuoden ajanjakso, jolloin ei ole päässyt normaalilla tavalla kirkkoon, eikä muutamaan kuukauteen jumalanpalveluksiin lainkaan. Niin sanottu turnauskestävyys alkaa monella olla koetuksella erityisesti sen vuoksi, että lähes kaikki kokoava toiminta on tauolla, eikä muita ihmisiä pääse tapaamaan normaalisti.

Suuren paaston aika poikkeaa myös sillä tavalla, että erityiset paastopalvelukset jäävät tällä kertaa väliin. Paastokilvoituksen tueksi tarkoitetut Andreas Kreetalaisen katumuskanonit ja ennenpyhitettyjen lahjain liturgiat voi tietysti kuunnella netistä, mutta eihän se ole sama asia kuin osallistua fyysisesti muiden mukana palveluksiin ja erityisesti pyhiin lahjoihin.

Nettipalvelusten suhteen tuntuu muutenkin tulleen saturaatiopiste vastaan. Päällekkäisten striimattujen palvelusten mielekkyydestä olen kirjoittanut aiemminkin, joten ei siitä nyt sen enempää. Moni seurakunta-aktiivi kokee kuitenkin tulleensa unohdetuksi, kun netti ja harvakseltaan ilmestyvä seurakuntalehti ovat ainoat kontaktit kirkkoon.

Kulttuuritapahtumia koskevan koronasulun mielekkyydestä on viime aikoina viritelty keskustelua, koska samaan aikaan ravintolat pullistelevat väkeä. On vaadittu rajoitusten ja riskien suhteuttamista paremmin toisiinsa. Toimeentulon ohella kulttuuriväen huolena on, että kontakti yleisöön voi häiriintyä huomattavan pitkäksi ajaksi. Saman huolenaiheen luulisi koskettavan myös kirkkoa.

Koronatoimien osalta ortodoksisen kirkon linja on ollut korostetun varovainen pandemian alusta asti. Kesäkauden ulkopalveluksissa kärvisteltiin paikoin parin kolmen metrin turvaväleillä, kun muu yhteiskunta toimi jo lähes normaalisti. Syksyllä pandemian kiihtyessä kirkot suljettiin taas etuajassa.

Varovaisuus on tietysti ollut monelta osin perusteltua, kun on eletty epävarmuudessa ja puutteellisen tiedon varassa. Toivottavasti ortodoksisia kirkkoja ja rukoushuoneita ei kuitenkaan avata viimeisenä, kun pandemia jossain vaiheessa vuotta hellittää otteensa.

Vaikka paasto lähtökohtaisesti merkitsee kilvoittelua, lienee pitkään jatkuneen poikkeuksellisen tilanteen vuoksi aiheellista osoittaa myös armeliaisuutta itseään kohtaan. Rohkaisuna tässä olkoon apostoli Paavalin sanat: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti…” (Gal. 5:1). Sanojen tarkempi sisältö jääköön itse kunkin pohdittavaksi.