Moni ortodoksi on varmaan miettinyt, kuinka Ukrainan kriisiin ja uhkaavaan sotatilaan tulisi suhtautua? Erityisen hankalaksi asian tekee se, että osapuolina on kaksi ortodoksista veljeskansaa. Patriarkkamme on kehottanut rukoilemaan Ukrainan rauhan puolesta ja se on tietysti vähintä, mitä tässä tilanteessa voi ja kuuluukin tehdä. Suureen ekteniaan on lisätty rukous ”sodan uhan alla olevien puolesta”, että Herra pelastaisi heidät.
Mutta entäpä pääkysymys, että ortodoksikristityt itsenäisessä Ukrainassa – Euroopan sydämessä – joutuvat uhatuiksi ja vakavaan hengenvaaraan toisen ortodoksiseksi tunnustautuvan maan taholta? Jälleen kerran on todettava, ettei kansalaisten enemmistö Venäjälläkään tahdo sotaa. Mutta sodan lietsonta on täydessä käynnissä ja siihen osallistuvat presidentti Putinin lisäksi myös liekanarussa kulkevat tiedotusvälineet.
Venäjä on ilmaissut tavoittelevansa entistä suurvalta-asemaa, jonka eurooppalaiset etupiirit murtuivat Neuvostoliiton hajotessa. Opposition vaientamista ja ulkopoliittisia vaatimuksia on sopivissa yhteyksissä terästetty myös uskonnollisilla näkökohdilla; toisin sanoen, että ortodoksinen Venäjä lähes ainoana kansakuntana puolustaa kristillisiä arvoja maallistuneessa ja turmeltuneessa Euroopassa.
Äänenpainot ovat pelottavan tuttuja, kun kelataan historiaa hiukan taaksepäin. Toisen maailmansodan kurimus kumpusi nöyryytyksestä, jollaisen kohteeksi myös Putinin Venäjä kokee joutuneensa Itä-Euroopan vapautuessa 1990-luvun alussa. Tulee mieleen myöskin ”Kolmas Rooma” -ajattelu keskiajan lopulta, jolloin Moskova otti tehtäväkseen ortodoksisen uskon puolustamisen Bysantin kukistuttua.
Ortodoksisen kirkollisen hallinnon suurin heikkous on sen sitoutuminen kansallisiin rajoihin. Tämän seurauksena ortodoksinen kristikunta on jakautunut lukuisiin paikalliskirkkoihin, jotka on tarpeen tullen helppo valjastaa palvelemaan myös valtiollisia etuja. Hajanaisuudesta johtuvia ongelmia on viime vuosina ratkottu myös Ukrainassa, jossa kirkollinen rintamalinja on osa valtiollista konfliktia.
Kirkollisen ja maallisen hallinnon likeinen yhteys erityisesti Venäjällä voi ennen pitkää tuottaa harmaita hiuksia myös meille suomalaisille ortodokseille. Jos Venäjän aggressio jatkuu ja mahdollisesti laajenee koskemaan muitakin kuin ukrainalaisia, meille voidaan pian tehdä ikäviä kysymyksiä. Joka tapauksessa kovin outoon valoon joutuu nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden sävyttämä kuva ortodoksisuudesta näiden uutisten äärellä.
(Huom. Blogiteksti on julkaistu päivää ennen Venäjän hyökkäystä.)
Mutta entäpä pääkysymys, että ortodoksikristityt itsenäisessä Ukrainassa – Euroopan sydämessä – joutuvat uhatuiksi ja vakavaan hengenvaaraan toisen ortodoksiseksi tunnustautuvan maan taholta? Jälleen kerran on todettava, ettei kansalaisten enemmistö Venäjälläkään tahdo sotaa. Mutta sodan lietsonta on täydessä käynnissä ja siihen osallistuvat presidentti Putinin lisäksi myös liekanarussa kulkevat tiedotusvälineet.
Venäjä on ilmaissut tavoittelevansa entistä suurvalta-asemaa, jonka eurooppalaiset etupiirit murtuivat Neuvostoliiton hajotessa. Opposition vaientamista ja ulkopoliittisia vaatimuksia on sopivissa yhteyksissä terästetty myös uskonnollisilla näkökohdilla; toisin sanoen, että ortodoksinen Venäjä lähes ainoana kansakuntana puolustaa kristillisiä arvoja maallistuneessa ja turmeltuneessa Euroopassa.
Äänenpainot ovat pelottavan tuttuja, kun kelataan historiaa hiukan taaksepäin. Toisen maailmansodan kurimus kumpusi nöyryytyksestä, jollaisen kohteeksi myös Putinin Venäjä kokee joutuneensa Itä-Euroopan vapautuessa 1990-luvun alussa. Tulee mieleen myöskin ”Kolmas Rooma” -ajattelu keskiajan lopulta, jolloin Moskova otti tehtäväkseen ortodoksisen uskon puolustamisen Bysantin kukistuttua.
Ortodoksisen kirkollisen hallinnon suurin heikkous on sen sitoutuminen kansallisiin rajoihin. Tämän seurauksena ortodoksinen kristikunta on jakautunut lukuisiin paikalliskirkkoihin, jotka on tarpeen tullen helppo valjastaa palvelemaan myös valtiollisia etuja. Hajanaisuudesta johtuvia ongelmia on viime vuosina ratkottu myös Ukrainassa, jossa kirkollinen rintamalinja on osa valtiollista konfliktia.
Kirkollisen ja maallisen hallinnon likeinen yhteys erityisesti Venäjällä voi ennen pitkää tuottaa harmaita hiuksia myös meille suomalaisille ortodokseille. Jos Venäjän aggressio jatkuu ja mahdollisesti laajenee koskemaan muitakin kuin ukrainalaisia, meille voidaan pian tehdä ikäviä kysymyksiä. Joka tapauksessa kovin outoon valoon joutuu nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden sävyttämä kuva ortodoksisuudesta näiden uutisten äärellä.
(Huom. Blogiteksti on julkaistu päivää ennen Venäjän hyökkäystä.)
RSS Feed
