Ortodoksisen opetuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kasvamaan Hänen kaltaisuuteensa. Jumalan kuvaa ihmisessä on ennen muuta pyrkimys hyvään, vapaa tahto ja heijastus Jumalan rakkaudesta. Ainakin joitain näistä piirteistä pitäisi jokaisesta ihmisestä löytyä, koska hyvyys, vapaus ja rakkaus ovat jumalallisia ominaisuuksia.

Jumalaa ei ihmisestä sentään koskaan tule, vaikka kilvoittelu kaltaisuuteen onkin annettu tehtäväksi. Urheilukielikuvaa käyttääksemme rima pidetään korkealla, vaikka todennäköistä on, että se kuitenkin putoaa, usein puutteellisen harjoittelun vuoksi. Tavoitteita pitää silti olla, muuten ei tapahdu kehitystä.

Jokainen meistä, heistä ja noista on siis Jumalan kuva, joka kuitenkin on enemmän tai vähemmän haalistunut, tahriintunut tai vioittunut, ellei peräti turmeltunut. Jo paratiisin lankeemuksessa ihmislajin osaksi tuli taipumus pahaan. Sen jälkeen kukin meistä on osaltaan lisännyt kuormaa omilla toimillaan.

Viime viikkoina olemme joutuneet todistamaan aseettomien siviilien teurastusta Euroopan sydämessä. Moni on kysynyt, kuinka tällaista voi tapahtua ortodoksiksi tunnustautuvan presidentin päätöksellä ja vieläpä oman kirkkonsa siunaamana? Kuinka pahoin turmeltunut on sellainen Jumalan kuva, vai erottuuko siitä enää mitään alkuperäistä?

Teologit menevät tällaisten kysymysten äärellä hiljaisiksi tai ainakin alentavat ääntään, kun rationaalinen ajattelu samaan aikaan suorastaan huutamalla vaatii vastauksia. Mutta sama järjen, uskon ja epäuskon kolmiottelu on käynnissä myös jumaluusoppineen mielessä. Helpointa olisi heittää pyyhe kehään ja lakata miettimästä.

Pahan ongelmasta puhuttaessa kristinuskon logiikka liikkuu ehkä heiveröisimmillä pitkospuillaan. Miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii äärimmäisen pahan, kyseli piispa Eero Huovinen Estonian aamuna 1994 yhtä neuvottomana kuin muutkin. Ei siihen ole oikeasti vastausta, vaikka erilaisia vanhatestamentillisia selityksiä on nytkin ilmassa.

Ortodoksisuudessa ei ole tapana arvioida yksilön uskon aitoutta, toisin kuin joissain herätysliikkeissä. Opin puhtautta sitä vastoin vartioidaan tarkasti. On huolestuttavaa, että uskonnollinen nationalismi (fyletismi) on kaivettu viimeisimpien eurooppalaisen sotien (1991–2000, 2022–) polttoaineeksi. Hiljattain julkistettu teologiryhmän kannanotto tekee tyhjäksi tämänkaltaiset sodan perustelut.

Ahdistavina aikoina tarvitaan lohtua ja toivoa. Siteeraan tähän lopuksi saksalaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluneen luterilaisen papin, Dietrich Bonhoefferin (1906–1945) tunnettua runoa, jonka on virsikirjaan (n:o 600) suomentanut Anna-Maija Raittila: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

* * *
Virrestä "Hyvyyden voiman, ihmeelliseen suojaan" löytyy YouTubesta useita sovituksia. Tässä muusikko Ida Elinan tulkinta.
​

Jo neljättä viikkoa jatkunut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on saanut odotetusti myös kirkollisia ulottuvuuksia. Oma kirkkomme on selväsanaisesti tuominnut hyökkäyksen ja käynnistänyt tukitoimet sodan uhrien auttamiseksi. On myös valmisteltu Suomeen saapuvien pakolaisten vastaanottamista seurakunnissa ja hengellisen tuen tarjoamista, onhan pääosa tulijoista ortodokseja.

Selväsanaisesti on tuomittu myös Moskovan patriarkka Kirillin varaukseton tuki Venäjän sotatoimille. Kirill on muokannut Venäjän kirkosta Putinin hallinnon uutteran palvelijan sen jälkeen, kun hän tuli nykyiseen tehtäväänsä vuonna 2009. Kyse on oikeastaan kirkon vastapalveluksista hallinnolle.

Vuosikausia on Suomessakin ihasteltu Venäjän kirkkojen ja luostareiden jälleenrakennusta, joka on vaatinut runsaasti Putinin ja oligarkkien junailemia rahoja. Tässä rakennustyössä on haluttu nähdä lähes yksinomaan hengellisiä pyrkimyksiä, vaikka merkkejä muustakin on ollut kosolti ilmassa jo pitkään.

Nyt Venäjän kirkon johto maksaa kiitollisuudenvelkaansa tukemalla sotaa. Tuki kumpuaa etnofyletisminä tunnetusta harhaopista ja uskonnollisesta fundamentalismista, joka on luonteeltaan totalitaristista. Tämä Russkij mir tai venäläinen maailma -nimellä tunnettu opetus perustellaan uskonnolla ja se pyrkii oikeuttamaan venäläisen ylivallan kaikkialla maailmassa.

Ortodoksiteologit eri puolilta maailmaa julkaisivat viikko sitten kannanoton, jossa Venäjän kirkon ruokkima uskonnollinen nationalismi (fyletismi) tuomittiin harhaoppina kuten se on tehty jo Jerusalemin konsiilissa 1872. Sitä on toki esiintynyt myös muualla ortodoksisessa maailmassa sekä katolisten ja protestanttisten fundamentalistien keskuudessa.

Maallisen ja hengellisen vallan likeinen suhde on ollut Venäjälle luonteenomaista. Kommunistiaikanakin virallinen kirkko valjastettiin vallan juoksupojaksi. Kirkon oloja helpotettiin väliaikaisesti, kun tarvittiin tukea suuren isänmaallisen sodan ponnistuksiin. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

Ortodoksisessa perinteessä on ollut kiusauksena nähdä maallisten vallanpitäjien sotasaavutukset erityisenä jumalallisen suosion osoituksena. Tämä koskee myös lukuisia Karjalassa käytyjä Ruotsin ja Venäjän vallan välisiä sotia, joissa sotapäällikkö Aleksanteri Nevski on nostettu suureksi ortodoksisen uskon puolustajaksi.

Jos jokin opetus viime viikoista on jäänyt niin se, että kanonisoitu kirkollinen historiankirjoitus siihen liitettyine intentioineen kaipaa sekin kriittistä tarkastelua. On uskallettava raaputtaa pintaa, vaikka alta paljastuisi kuinka suuria kauheuksia hyvänsä. 

* * *
HUOM. Tekstissä mainitun teologien kannanoton allekirjoittaminen netissä ei tällä hetkellä ole mahdollista ilmeisesti jonkin teknisen häiriön vuoksi.
​