Fiksu lukija tajuaa varmaan, että puhe on nyt kirkosta hallinnollisena instituutiona, joka on viime aikoina joutunut melkoiseen myllerrykseen. Ensin uutisoitiin ”veret seisauttavat” eroluvut; ortodoksisesta kirkosta erosi viime vuonna 1 178 henkeä, mikä vastaa kahta prosenttia kirkon jäsenistöstä. Eronneita oli enemmän kuin koskaan aiemmin, joten jäsenmäärä väheni lopulta runsaalla tuhannella hengellä. Kirkkoon liittyjät (749) eivät enää riitä paikkaamaan menetyksiä.
Arkkipiispa Leo kommentoi tilastoja tuoreeltaan kirkon sivuilla 10. tammikuuta. Sitaateista käy ilmi, että asia on hänelle henkilökohtaisesti vaikea, joten syitä on helpompi etsiä kirkon ulkopuolelta; haluttomuus sitoutua kirkollisiin instituutioihin ja yleistynyt tapa jättää lapsi kastamatta osoittavat molemmat kirkon ulkopuoliseen, maallistuneeseen yhteiskuntaan ja sen vaikutukseen.
Arkkipiispan mukaan ”on tärkeää tiedostaa, että kirkosta eroaminenkaan ei välttämättä aina kerro ortodoksisuudesta luopumisesta. Myöskään kaikki ortodoksisuudesta kiinnostuneet eivät enää välttämättä koe tarvitsevansa virallisesti määriteltyä kirkon jäsenyyttä ollakseen ortodokseja” (kursivointi omani). Lausunto on merkittävä, joten pysähdytäänpä siihen hetkeksi.
Ensinnäkin siinä tuodaan esille se, minkä teologiaan perehtyneet toki tietävät, että kirkon jäsenyys on jotain muuta kuin merkintä kirkon väestötietojärjestelmässä. Jäsenyyden ainoat perusteet – kaste ja mirhalla voitelu – todetaan toki kirkkolain 3. pykälässä, mutta logiikka sumenee, kun pykälän lopussa viitataan uskonnonvapauslakiin. Väestötietojärjestelmästä eroaminen ei todellakaan aina kerro kirkosta luopumisesta, vaikka ilmiö onkin kirkon talouden kannalta ongelmallinen.
Lausunnon toinen kohta jää hieman epäselväksi; mitä virallisesti määritelty jäsenyys tässä tarkoittaa? Jos kyse on merkinnästä väestötietojärjestelmässä eli ”kirkonkirjoista” kuten oletan, asia on ok. Mutta kukaan ei voi olla ortodoksi olematta kuitenkaan ortodoksisen kirkon jäsen, siis kastettu ja mirhalla voideltu. Lausunnossa viitataan kuitenkin ortodoksisuudesta kiinnostuneisiin, joten tarkoitetaanko tässä nyt henkilön omaa kokemusta ortodoksisuudestaan vai jotain muuta, vaikea sanoa.
Jäsentilastojen lisäksi on hiljattain julkistettu tuloksia kirkon jäsenkyselystä, joka polkaistiin pikavauhtia liikkeelle korkeiden erolukujen vuoksi. Kyselyssä esiin tuotu kritiikki ei mairittele. Kielteistä palautetta tuli muun muassa piispojen riitelystä, Karjalan kielen seuran taloussotkuista, turhista oikeudenkäynneistä sekä jännitteistä luottamuselimissä. Kaksi jälkimmäistä koskettaa erityisesti Helsingin seurakuntaa. Risuja tuli myös seurakuntien yhdistämisistä, jotka koettiin laita-alueita syrjiviksi.
Jäsentilastojen notkahdusta kommentoineen arkkipiispan mukaan ”luvut osoittavat kiistattomasti, että jossain on myös epäonnistuttu”. Jäsenkyselyn tulosten valossa siihen on helppo yhtyä, eikä syitäkään tarvitse kovin kaukaa etsiä.
Valtaosa jäsenkyselyn 935 vastaajasta lienee harkinnut kirkosta eroamista, vaikkei sitä uutisoinnissa suoraan sanotakaan. Se kuitenkin todetaan, että neljännes vastaajista (26 %) ei ole asiaa pohtinut. Kutakuinkin neljännes (27 %) katsoo lisäksi, että usko ja identiteetti ovat syitä kirkon jäsenenä pysymiseen.
Arkkipiispa Leo kommentoi tilastoja tuoreeltaan kirkon sivuilla 10. tammikuuta. Sitaateista käy ilmi, että asia on hänelle henkilökohtaisesti vaikea, joten syitä on helpompi etsiä kirkon ulkopuolelta; haluttomuus sitoutua kirkollisiin instituutioihin ja yleistynyt tapa jättää lapsi kastamatta osoittavat molemmat kirkon ulkopuoliseen, maallistuneeseen yhteiskuntaan ja sen vaikutukseen.
Arkkipiispan mukaan ”on tärkeää tiedostaa, että kirkosta eroaminenkaan ei välttämättä aina kerro ortodoksisuudesta luopumisesta. Myöskään kaikki ortodoksisuudesta kiinnostuneet eivät enää välttämättä koe tarvitsevansa virallisesti määriteltyä kirkon jäsenyyttä ollakseen ortodokseja” (kursivointi omani). Lausunto on merkittävä, joten pysähdytäänpä siihen hetkeksi.
Ensinnäkin siinä tuodaan esille se, minkä teologiaan perehtyneet toki tietävät, että kirkon jäsenyys on jotain muuta kuin merkintä kirkon väestötietojärjestelmässä. Jäsenyyden ainoat perusteet – kaste ja mirhalla voitelu – todetaan toki kirkkolain 3. pykälässä, mutta logiikka sumenee, kun pykälän lopussa viitataan uskonnonvapauslakiin. Väestötietojärjestelmästä eroaminen ei todellakaan aina kerro kirkosta luopumisesta, vaikka ilmiö onkin kirkon talouden kannalta ongelmallinen.
Lausunnon toinen kohta jää hieman epäselväksi; mitä virallisesti määritelty jäsenyys tässä tarkoittaa? Jos kyse on merkinnästä väestötietojärjestelmässä eli ”kirkonkirjoista” kuten oletan, asia on ok. Mutta kukaan ei voi olla ortodoksi olematta kuitenkaan ortodoksisen kirkon jäsen, siis kastettu ja mirhalla voideltu. Lausunnossa viitataan kuitenkin ortodoksisuudesta kiinnostuneisiin, joten tarkoitetaanko tässä nyt henkilön omaa kokemusta ortodoksisuudestaan vai jotain muuta, vaikea sanoa.
Jäsentilastojen lisäksi on hiljattain julkistettu tuloksia kirkon jäsenkyselystä, joka polkaistiin pikavauhtia liikkeelle korkeiden erolukujen vuoksi. Kyselyssä esiin tuotu kritiikki ei mairittele. Kielteistä palautetta tuli muun muassa piispojen riitelystä, Karjalan kielen seuran taloussotkuista, turhista oikeudenkäynneistä sekä jännitteistä luottamuselimissä. Kaksi jälkimmäistä koskettaa erityisesti Helsingin seurakuntaa. Risuja tuli myös seurakuntien yhdistämisistä, jotka koettiin laita-alueita syrjiviksi.
Jäsentilastojen notkahdusta kommentoineen arkkipiispan mukaan ”luvut osoittavat kiistattomasti, että jossain on myös epäonnistuttu”. Jäsenkyselyn tulosten valossa siihen on helppo yhtyä, eikä syitäkään tarvitse kovin kaukaa etsiä.
Valtaosa jäsenkyselyn 935 vastaajasta lienee harkinnut kirkosta eroamista, vaikkei sitä uutisoinnissa suoraan sanotakaan. Se kuitenkin todetaan, että neljännes vastaajista (26 %) ei ole asiaa pohtinut. Kutakuinkin neljännes (27 %) katsoo lisäksi, että usko ja identiteetti ovat syitä kirkon jäsenenä pysymiseen.
RSS Feed
