Nämä Immi Hellénin Paimenpoika-runon sanat tulivat etsimättä mieleen Lopen Luutaharjun poluilla, joilta haimme vaihtelua koronan eristämään arkeen. Kevään lämpimin päivä oli houkutellut paikalle kymmeniä muitakin ulkoilijoita vauvasta vaariin.

Tutkimusten mukaan 80–90 prosenttia suomalaisista pitää luontoa itselleen tärkeänä ja uskoo sen lisäävän hyvinvointia ja terveyttä. Erityisesti masennukseen ja ahdistukseen luonnolla näyttäisi olevan lievittävä vaikutus, mikä näinä aikoina on hyvä uutinen. 

Mikä on sitten metsän ja ylipäätään luonnon hengellinen merkitys? Mitä se merkitsee kristitylle hänen jumalasuhteensa kannalta? Voiko monimuotoinen metsäluonto tavalla tai toisella toimia kirkon korvikkeena, kun pyhäköt ovat suljettuina ja muulloinkin? 

Juutalais-kristillisen luontosuhteen kenties kaunein kuvaus löytyy kaikille tutusta luomispsalmista (Ps. 104), joka luetaan ehtoopalveluksessa. Psalmin ajatus ”Lukemattomat ovat tekosi, Herra. Miten viisaasti olet ne tehnyt!” kirkastuu metsäpolulla, kun mieli herkistyy luonnon monia yksityiskohtia ihmetellessä.

Ihminen on hoitanut oman osuutensa luomakunnan työnjaosta perin huonosti. Luutaharjun luonnonsuojelualueen infotauluista käy ilmi, että vasta viime vuosien aikana tämänkin alueen metsiä on ryhdytty ennallistamaan eli palauttamaan siihen tilaan, jossa psalminkirjoittajan kuvaama elämän runsaus voi toteutua.

Teologian piirissä on muotoutunut erityinen osa-alue, ekoteologia, jossa kristillistä oppia, Raamattua ja elämäntapaa tutkitaan koko luomakunnan hyvinvoinnin näkökulmasta.  Ortodoksiteologeilla ei ole ollut siinä kovin näkyvää roolia, vaikka patriarkka Bartolomeus on tuon tuosta nostanut ympäristökysymyksiä esille jo 90-luvulta alkaen.

Parin vuoden takaisessa tutkimuksessa kysyttiin liki 7 000 suomalaiselta, mikä sinulle on pyhää? Eniten osumia saivat ”rakkaus ja läheiset ihmiset”, 68 prosenttia vastaajista. Kärkeen nousivat muutkin ihmisyyteen ja turvallisuuteen liittyvät asiat. Luontoa piti pyhänä 44 %, tiedettä ja uutta tietoa 19 % ja kirkkoa ja uskontoa 14 prosenttia vastaajista.

Immi Hellénin paimenpojalle metsä oli kirkko välttämättömyyden pakosta: ”On armas sunnuntaiaamu tää, se mielessä muistot herättää – nyt toiset on kirkkotiellä.” Poika kaivaa Raamatun kontista ja jatkaa: ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!”

Eilen tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun ensimmäinen palvelus Mineassa jouduttiin peruuttamaan koronarajoitusten vuoksi. Aika tuntuu kuitenkin paljon pidemmältä. Juhlien juhlaa pääsiäistä on vietetty nettipalvelusten varassa, eikä kirkkoon pääsyn ajankohdasta ole tällä hetkellä mitään varmuutta. 

Otsikon kysymys saattaa hätkähdyttää, koska alamme tottua poikkeusoloihin. Meiltä on ikään kuin leikattu siivet, mutta pyristelemme joten kuten siiventynkien varassa. Joillekin se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Välinpitämättömyys esimerkiksi suojaetäisyyksiä kohtaan nostaa sekin päätään.

Ortodoksisessa maailmassa koronasta ei Luojan kiitos tullut sellaista kysymystä, jolla olisi koeteltu uskon lujuutta ainakaan laajemmin. Aluksi Moskovassa nähtiin tosin papistoa kuorma-autojen lavoilla vihmomassa pyhitettyä vettä pitkin katuja. Aika pian patriarkka Kirill kuitenkin kehotti uskovaa kansaa pysymään poissa jumalanpalveluksista. 

Suomessa ortodoksinen kirkko otti muitta mutkitta käyttöön jo ensimmäiset varotoimet ehtoollisen jaossa ja muussa kirkkokäyttäytymisessä. Aika pian kirkkojen ovet suljettiin ja siirryttiin videopalveluksiin. Keskustelua on ollut sen jälkeen lähinnä siitä, laulaako kanttori palvelukset yksin vai parin kolmen kuorolaisen tukemana.

Millaisen tulevaisuuden kirkko ja koko yhteiskunta kohtaavat koronan jälkeen? Missä määrin entiseen on ylipäätään paluuta ja milloin se tapahtuu? Entä miten tiukalle talouden nyörit mahtavat kiristyä?

On vaikea uskoa, että seurakuntien digiloikasta huolimatta mitään suurta ryntäystä kirkkoihin tapahtuu koronarajoitusten jälkeenkään. Palveluksiin tietysti palaavat ne, jotka ovat tottuneet niissä muutenkin käymään. Jos kirkko haluaa edes jossain määrin pitää kiinni netin tuomasta uudesta ”yleisöstään”, josta iso osa on kuitenkin kirkolle tärkeitä veronmaksajia, sen on jatkettava erityisesti digitaalisten palvelujen sisältöjen kehittämistä.

Tuoreita ja innostavia esimerkkejä netin mahdollisuuksista nähtiin pääsiäisenä Helsingin seurakunnasta, jossa lasten pääsiäisen ja nuorisotoimen tapahtumat siirrettiin vauhdilla verkkoon. Nettiin on tuotettu myös muuta kirkkoon ja pääsiäiseen liittyvää materiaalia esimerkiksi Ortodoksisten Nuorten Liiton ja ortodoksisten opettajien toimesta.

Järvenpään kirkon fb-kanavalla nähtiin kirkkaan viikon tiistaina sairastapauksen vuoksi peruutetun liturgian tilalla isä Kimmon toimittama lyhyt pääsiäisen rukoushetki opetus- ja tervehdyspuheineen. Se oli juuri sellaista puhetta lähimmäiselle, jota näinä vaikeina ja ahdistavinakin aikoina kaivataan.
​

​Suuren perjantain kärsimysevankeliumeissa kiinnittää huomiota kohta, jossa Jeesuksen kanssa ristiinnaulituista ryöväreistä toinen katuu, toinen ei. Näin tapahtuu vain Luukkaan kertomuksen mukaan, Markus ja Johannes eivät tätä mainitse. Matteus sitä vastoin kertoo ryöväreiden ivanneen Jeesusta ylipappien, lainopettajien ja vanhimpien kanssa. 

Kertomusten erilaisuus saattaa hämmentää raamatunlukijaa, mutta asiaa tunteville tässä ei ole mitään uutta. Neljä evankeliumia on koottu paitsi eri aikoina, osittain myös eri lähteistä ja suunnattu eri lukijakunnille. Niiden sisällöissä ja painotuksissa on eroja, mutta ydinsanoma ja pääviesti on kirkkaasti yhdenmukainen.

Luukkaan evankeliumin kertomus katuvasta ryöväristä on erityisen merkityksellinen juuri ortodokseille, onhan se otettu suuren perjantain aamupalveluksen kauniin eksapostilarion aiheeksikin (”Viisaan ryövärin teit Sinä mahdolliseksi…”). Samaa kertomusta on käytetty myös perusteluna slaavilaisen ristin vinolle poikkipuulle; taivaaseen osoittava puoli kuvaa katuvaa ryöväriä ja alaspäin osoittava sitä toista.

Luukkaalla on muutakin, mitä toisilta evankelistoilta ei löydy. Näitä ovat mm. kertomukset rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, publikaanista ja fariseuksesta, laupiaasta samarialaisesta ja kertomus tuhlaajapojasta. Luukkaan evankeliumia onkin kutsuttu köyhien evankeliumiksi, sillä hän suhtautuu erityisen suopeasti vähemmistöihin  ja marginaaliryhmiin.

Liki puolet Luukkaan evankeliumista on materiaalia, jota ei esiinny lainkaan muilla. Hänellä on ainoana myös jouluevankeliumi sellaisena kuin me sen tunnemme. Syntymäkertomuksen sijoittamista evankeliumin alkuun on selitetty Luukkaan logiikankaipuulla, olihan hän ammatiltaan lääkäri ja kiinnostunut historiasta.

Ortodokseja evankeliumien erilaisuuden ei pitäisi hämmentää. Kirkon juhlaperinteessä ja ikonografiassa on paljon sellaista, mikä perustuu käytössämme olevan Raamatun kaanonin ulkopuoliseen aineistoon. Ortodoksinen usko ei siinä mielessä ole yksin Raamatun varassa. Sen toisena kivijalkana on kirkon traditio, kirkon perintö, jonka kautta Raamatun välittämää pelastushistoriallista viestiä on tulkittu läpi vuosisatojen.