Eilen vietettiin Kristuksen taivaaseenastumisen juhlaa, helatorstaita, edelleen etänä kuten juhlia ja jumalanpalveluksia on viime kuukaudet vietetty. Vuotuinen pyhiinvaelluksemme Heinolan kirkon praasniekkaan jäi niin ikään virtuaaliseksi muisteluksi viime vuoden tapahtuman valokuvien äärellä.

Kirkolliseen ”kuivaan” kauteen on luvassa lievää helpotusta kesäkuun puolella. Sään salliessa joitakin palveluksia voidaan suositusten mukaan toimittaa ulkosalla, jos sopivan rauhallista ulkotilaa pyhäkköjen liepeiltä löytyy. Nähtäväksi jää, millaisiin innovaatioihin seurakunnissa ylletään.

Ortodoksiapiirin ja Minean osalta ensimmäinen ulkona toimitettava palvelus on perinteinen Sielujen lauantain muistelulitaniat helluntain aattona 29.5. Riihimäen hautausmaalla. Tämä perinne siis jatkuu katkeamatta koronasta huolimatta. Kokoontumisrajoitukset ja turvavälit voidaan ulkotilassa ottaa vaivattomasti huomioon.

Kirkollinen elämä on jatkunut virtuaalipalvelusten varassa jo kolmatta kuukautta, ja se alkaa ottaa monen voimille. Etenkin liturgian toimittamisesta ilman kirkkokansaa näinkin pitkään on käyty myös kriittistä teologista keskustelua sosiaalisen median kanavilla. Joidenkin mielestä menettely on jopa kanonien eli kirkon elämää ohjaavien säädösten vastainen.

Liturgia-sana tulee kreikan kielestä ja se kääntyy suomeksi sanoilla ”yhteinen palvelus, yhteinen työ”. Ortodoksisessa ajattelussa liturgia nähdään papiston ja kirkkokansan yhteisenä kiitos-, rukous- ja uhripalveluksena, jonka keskiössä on ehtoollisen sakramentti. Kun yhteiselle yhteyden aterialle ei ole esteetöntä pääsyä, aletaan olla ongelman ytimessä.

Kirkon viestinnässä on toki muistutettu, että ehtoolliseen osallistumisesta yksityisesti palveluksen jälkeen voi sopia etukäteen toimittavan papin kanssa. Ei ole tietoa, missä määrin tätä mahdollisuutta on käytetty hyväksi, mutta luultavasti menettely on ollut aika marginaalinen.

Kirkon syntymäpäivää eli helluntaita vietetään tänä vuonna toukokuun lopussa. Isommat praasniekkajuhlallisuudet jäävät tällä kertaa väliin ainakin Helsingissä, Ivalossa, Iisalmessa, Lahdessa, Lintulan luostarissa, Nurmeksessa ja Oulussa, joissa on Pyhälle Kolminaisuudelle nimetyt pyhäköt. 

On mielenkiintoista nähdä, mitä seurakunnissa kehitetään tilalle, jottei juhlakausi karkaa kokonaan käsistä ilman kirkkokansan jonkinasteista osuutta juhlan viettoon.
​

Tästä aiheesta piti kirjoittaa jo viimeksi, mutta se jäi tilanpuutteen vuoksi tekemättä, nimittäin kirkkotilasta, pyhäkkötilasta, ja sen merkityksestä. Asia on saanut uutta painoarvoa tänä koronakeväänä, kun jo kahdeksatta viikkoa olemme nettipalvelusten varassa. Tällä tietoa kirkkoon päästään vasta elokuussa, jos päästään.

Palvelusten striimaukseen ryhdyttiin meillä koko lailla kylmiltään. Ei ehditty juuri pohtia virtuaalipalvelusten merkitystä kirkon jäsenille. Sanottiin, että rukous ei vaadi ”kulisseja”, mutta kuitenkin niitä haluttiin. Pidettiin itsestään selvänä, että pappi ja kanttori toimittavat palveluksia tyhjässä kirkossa ja seurakuntalaiset osallistuvat, mikäli mahdollista, videostriimin välityksellä.

Vanhan sanonnan mukaan matka kirkkoon on pieni pyhiinvaellus. Sunnuntaisin sen kruunaa tietysti osallistuminen Herran pyhään ehtoolliseen. Siihen valmistautuminen paastoineen ja rukouksineen on osa pyhiinvaellusta. Ihmismieli vaatii oman aikansa, paikkansa ja myöskin tilansa kääntyäkseen pyhän puoleen.

Nettipalveluksessa pyhiinvaellus kirkkoon jää ikään kuin puolitiehen. Poissa ovat näkö- ja kuuloaistin ulottumattomissa olevat asiat kuten tuohusten lämpö, suitsukkeen tuoksu ja ikonien kosketus sekä tietysti osallisuus pyhistä lahjoista. Psykofyysisinä hengellisinä olentoina me kaipaamme kaikkea tätä samoin kuin läsnäoloa ja yhteyttä muihin uskoviin.

Ortodoksinen jumalanpalvelus onkin vahvasti paikkasidonnainen laji ja sama koskee myös pyhiä toimituksia. Meillä ei esimerkiksi vihitä avioliittoon muualla kuin pyhäkössä. Pyhäkkötilalla ei ole pelkästään välineellistä arvoa, vaan kuten psalmitekstistä käy ilmi, sen merkitys on oleellisesti enemmän: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1)

Ortodoksisen kirkkotilan kolmijakoisuus toistaa Israelin pyhäkköteltan ja Salomon temppelin rakennetta; esipiha, pyhä ja kaikkien pyhin. Arkkitehtonisessa mielessä kirkkotilan keskeltä avautuu kaksi katselinjaa; toinen kohtisuoraan ylöspäin ja toinen kohti alttarin takaseinää. Kupolissa katse kohtaa pelastuksen, Kristus kaikkivaltiaan, ikonin ja alttarin apsiksessa Jumalansynnyttäjän, pelastuksen välittäjän. 

Kirkkotila on siis taivaallisen ja maallisen kohtauspaikka. Se on pyhitetty sitä varten ja siitä syystä ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksella mm. kirkkojen konserttikäyttöön muussa tarkoituksessa kuin jumalanpalvelusmusiikin esittämiseksi.
​