En liene ainut ortodoksi, joka on joutunut viime viikkoina ja kuukausina selvittämään ihmisille Suomen ortodoksien suhdetta Venäjän kirkkoon. Kyselijöiden taustasta ja keskustelutilanteesta riippuen olen käyttänyt joko lyhyempää tai vähän pidempää kaavaa. Yllätyksenä monille ulkopuolisille on tullut jo se, että olemme sata viime vuotta olleet hallinnollisesti erillään Venäjän kirkosta.

Asian taustoittaminen vaatisikin sitten jo hiukan pidempää oppimäärää. Siinä riskinä on kuulijan puutuminen tai putoaminen kärryiltä. Tilanteissa on usein myös ulkoisia häiriötekijöitä. Helposti joutuu soveltamaan niin sanottua rautalankamallia, joka ei aina tee asioille täyttä oikeutta.

Ukrainan pakolaisaallon rantautuessa Suomeen kirkkomme tärkein viesti oli, että tuomitsemme Venäjän hyökkäyksen emmekä kuulu Venäjän kirkkoon. Lisäksi ilmaisimme halumme auttaa ja tukea tulijoita. Myöhemmin arkkipiispa Leo on ansiokkaasti kovistellut patriarkka Kirilliä sodan tukemisesta, ja siinä yhteydessä media on yleensä muistanut mainita myös kirkollisen yhteyteemme Konstantinopoliin.

– Siis mikä Konstantinopoli, moni ihmettelee, sillä yhdistyyhän ortodoksisuus lukuisin ulkonaisin seikoin vähintäänkin slaavilaisuuteen? Taas tarvittaisiin pidempää oppimäärää.

On hämmästyttävää, miten ohuet tiedot enemmistön kouluopetus tarjoaa kristikunnan historiasta. Samaan aikaan, kun uskonnon tuntimääriä on supistettu, opetukseen on tuotu länsimaisen humanismin sävyttämää yksilökeskeistä näkökulmaa, joka tietysti peittoaa pölyiseltä tuntuvan historian. Ja kuitenkin kirkkohistoriaa eletään todeksi myös tämän päivän Suomessa!

Tulevana vuonna 2023 Suomen ortodokseilla on juhlavuosi, kun niin sanotun Tomos-asiakirjan eli kirkollisen autonomian myöntämisestä tulee kuluneeksi sata vuotta. Asiaa voisi juhlistaa digitaalisella tietoiskulla, jossa kirkkomme historiallista yhteyttä itään avattaisiin tiiviissä muodossa; peruskoululaisille vaikkapa pelinä ja lukiolaisille ja muille hiukan vaativammin.
​
Idea on vapaasti vietävissä käytäntöön kuten kaikki aiemmatkin, jotka olen esittänyt. Niillä ei vain tunnu olevan kovin suurta kysyntää. Ehkä esittäjänä pitäisi olla jonkun muun, jolla on paremmat yhteydet yläkertaan. Pientä vaivanpalkkaa työstä voisi tarjota jollekin ahkeralle talkoolaiselle vaikkapa painetun Aamun Koiton alasajosta säästyvistä varoista.

​Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2004, kirkkomme piirissä ilmestyi vielä useita seurakuntalehtiä. Hämeenlinnan, Tampereen ja Turun seurakunnat julkaisivat jo yhteistä Analogi-lehteä, johon Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan seurakunnat tulivat mukaan vuoden 2007 alusta ja Lahti vuotta myöhemmin.

Useamman seurakunnan kattavia lehtiä oli toki muitakin. Karjalan hiippakunnan ns. kuutosseurakunnat julkaisivat yhteistä Soleaa ja Oulun hiippakunnalla oli Paimen-Sanomansa, mutta kaksi suurinta seurakuntaa, Helsinki ja Joensuu, tekivät vielä omaa lehteään. Eikä pidä unohtaa PSHV:n julkaisemaa Aamun Koittoa, joka nimensä puolesta on ainoana näistä jäljellä.

Tilattavaa Aamun Koittoa ilmestyi vielä tuolloin 24 numeroa vuodessa, niistä osa tosin kaksoisnumeroina. Lehti siis tipahti postiluukusta niinkin usein kuin joka toinen viikko! Varsinaisten seurakuntalehtien ilmestymiskerrat jäivät alle kymmenen; Analogia, Soleaa ja Paimen-Sanomia ilmestyi kuusi ja Ortodoksiviestiä kahdeksan numeroa vuodessa.

Solea tuli tiensä päähän vuonna 2011, Analogi pari vuotta myöhemmin ja siitä parin vuoden päästä Paimen-Sanomat. Sen jälkeen seurakuntalehden ideaa pidettiin hengissä Ortodoksiviestin ja Aamun Koiton sivuilla. Viime vuonna lehdet yhdistettiin, ainoastaan Turun seurakunta julkaisee lisäksi omaa Kupoliaan kolmena numerona vuodessa.

Lehtikuolemien taustalla ovat tietysti kohonneet kustannukset. Aluksi seurakunnissa siunailtiin kasvavia palkkakuluja, kun toimitus- ja taittotyö siirtyi ammattilaisten käsiin. Postin pitkään jatkunut kurjistuminen hivutti jakeluhintoja ylöspäin, ja viimeisenä kiusana tulivat pandemiasta ja paperiteollisuuden työtaistelusta johtuneet paperin saatavuusongelmat sekä Ukrainan sodan aiheuttama energian hinnan nousu, joiden yhteisvaikutuksena painatus ja jakelu kallistuvat edelleen.

Nousevissa kustannuspaineissa kirkollishallitus päätti keväällä vähentää Aamun Koiton ilmestymiskertoja viidestä neljään. Syykauden ensimmäinen ja ainoa numero ilmestyy 14.10., kun toiminnan pitäisi olla jo täydessä vauhdissa. Niinpä alkusyksyn tapahtumatiedot piti toimittaa lehden kesänumeroon jo toukokuun puolivälin tienoilla. Kukapa syksyllä enää muistaa, että tiedot ovat juhannusnumerossa, joka saattaa olla jo paperinkeräyksessä.

Seurakuntalehden ideana on kertoa seurakunnan asioista ja tapahtumista. Aamun Koitto nettisivuineen on toki paljon muutakin, mutta seurakuntien tapahtumatiedot lehdessä kuitenkin julkaistaan. On päivänselvää, ettei neljä kertaa vuodessa ilmestyvä painotuote palvele kunnolla seurakuntien tiedotustarpeita.

Jos lehteä halutaan julkaista painettuna, siihen on varattava riittävät resurssit. Paperilehden etuna on, että se tavoittaa myös passiiviset seurakunnan jäsenet. Kuusi numeroa vuodessa on kuitenkin minimimäärä, joka kattaa kirkkovuoden tarpeet kuten Analogin, Solean ja Paimen-Sanomien kokemukset osoittavat. Jos varaa on vain neljään, seurakuntien kohdennettu tiedotus kannattaa hoitaa jollain muulla tavalla.

Kaikilla seurakuntalaisilla on kännykkä ja useimmilla myös sähköposti. Monet yritykset käyttävät ahkerasti sähköistä uutiskirjettä, josta ei synny paino- eikä jakelukustannuksia. Sitä kokeiltiin aikanaan myös Hämeenlinnan seurakunnassa vapaaehtoispohjalta. Nyt pitäisi vain koota kirkon jäsenten sähköiset yhteystiedot ja polkaista homma käyntiin. 
​