Vuonna 2007 julkistettiin kirkollishallituksen asettaman PTS-työryhmän raportti ”Etsivä kirkko – Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2020”. Suunnitelma herätti aikanaan kiivasta keskustelua ja arvosteluakin. Raportissa kirkon jäsenmäärän ennustettiin kasvavan 75 000:een vuoteen 2020 mennessä. Toisin kävi kuten tiedämme, sillä jäsenmäärä polki vuosia paikallaan ja kääntyi parisen vuotta sitten laskuun.
Raportin ehdotuksista ehkä mielenkiintoisin oli pyhäkkökeskeisyyden ajatus. Sen mukaan seurakuntatyön tuli rakentua pyhäkön ympärille. ”Jokaisessa kirkossa ja kappelissa olisi oma pappi, palkattu tai palkaton, paikallisen tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan.” Papin yhtenä tärkeänä tehtävänä oli etsiä kadoksissa olleet lampaat.
Seurakuntalaisista raportissa sanotaan muun muassa, että he ovat ”kirkon työn aktiivisia subjekteja” ja että ”jakaminen ja uhraaminen tuntuvat seurakuntalaisten ajankäytössä ja kukkarossa.” Ainakin tuon jälkimmäisen voi itse kukin vapaaehtoistyötä tehnyt todistaa paikkansa pitäväksi.
Raportin mukaan (silloisesta) Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta olisi muodostettu 5–6 paikallista pyhäkköyhteisöä, joilla kullakin olisi oma toimintasuunnitelmansa ja talousarvionsa. Ajatus kuulostaa hiukan kappeliseurakuntamallilta, jota ei edes vakavasti harkittu, kun Hämeenlinnan ja Lahden seurakunnat liitettiin Helsinkiin parisen vuotta sitten.
Kehitys uudessa superseurakunnassa on kulkenut toiseen suuntaan. Alueiden itsenäisyys on muodollista, eikä niiden edustajia päätöksenteossa haluta kuunnella. Esimerkistä käy Helsingin seurakunnanvaltuuston tuore päätös, jossa pohjoisen toimialueen valtuustopaikkojen määrä pudotettiin neljästä (4) kahteen (2).
Pienissä yhteisöissä talkootyö taatusti tuntuu aktiivien ”ajankäytössä ja kukkarossa”. Sitä kuitenkin tehdään niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä ja palkitsevalta. Seurakunnan kannalta ei ole kovinkaan viisasta testata vapaaehtoistyön mielekkyyttä suhtautumalla siihen tai alueiden näkemyksiin ylimielisesti.
PTS-työryhmän raportti sai aikanaan viileähkön vastaanoton, koska se leimautui liiaksi puheenjohtajansa mukaan. Hiippakuntakeskeisyys nähtiin metropoliitta Ambrosiuksen agendana ja kanttorit kiukustuivat ns. vastuulaulajien kouluttamisesta toimimaan kirkkolaulajina siellä, missä kanttoreita ei ole saatavilla.
Etsivä kirkko -raporttiin (2007) voi tutustua ohessa:
Raportin ehdotuksista ehkä mielenkiintoisin oli pyhäkkökeskeisyyden ajatus. Sen mukaan seurakuntatyön tuli rakentua pyhäkön ympärille. ”Jokaisessa kirkossa ja kappelissa olisi oma pappi, palkattu tai palkaton, paikallisen tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan.” Papin yhtenä tärkeänä tehtävänä oli etsiä kadoksissa olleet lampaat.
Seurakuntalaisista raportissa sanotaan muun muassa, että he ovat ”kirkon työn aktiivisia subjekteja” ja että ”jakaminen ja uhraaminen tuntuvat seurakuntalaisten ajankäytössä ja kukkarossa.” Ainakin tuon jälkimmäisen voi itse kukin vapaaehtoistyötä tehnyt todistaa paikkansa pitäväksi.
Raportin mukaan (silloisesta) Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta olisi muodostettu 5–6 paikallista pyhäkköyhteisöä, joilla kullakin olisi oma toimintasuunnitelmansa ja talousarvionsa. Ajatus kuulostaa hiukan kappeliseurakuntamallilta, jota ei edes vakavasti harkittu, kun Hämeenlinnan ja Lahden seurakunnat liitettiin Helsinkiin parisen vuotta sitten.
Kehitys uudessa superseurakunnassa on kulkenut toiseen suuntaan. Alueiden itsenäisyys on muodollista, eikä niiden edustajia päätöksenteossa haluta kuunnella. Esimerkistä käy Helsingin seurakunnanvaltuuston tuore päätös, jossa pohjoisen toimialueen valtuustopaikkojen määrä pudotettiin neljästä (4) kahteen (2).
Pienissä yhteisöissä talkootyö taatusti tuntuu aktiivien ”ajankäytössä ja kukkarossa”. Sitä kuitenkin tehdään niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä ja palkitsevalta. Seurakunnan kannalta ei ole kovinkaan viisasta testata vapaaehtoistyön mielekkyyttä suhtautumalla siihen tai alueiden näkemyksiin ylimielisesti.
PTS-työryhmän raportti sai aikanaan viileähkön vastaanoton, koska se leimautui liiaksi puheenjohtajansa mukaan. Hiippakuntakeskeisyys nähtiin metropoliitta Ambrosiuksen agendana ja kanttorit kiukustuivat ns. vastuulaulajien kouluttamisesta toimimaan kirkkolaulajina siellä, missä kanttoreita ei ole saatavilla.
Etsivä kirkko -raporttiin (2007) voi tutustua ohessa:
| etsivä_kirkko-2020.pdf |
RSS Feed
