Ystäväni julkaisi juhannuksena kuvan kauniista kukkakimpusta, jonka ainekset oli kerätty aitovieriltä ja ojan pientareilta. Tämä puna-ailakkeja, harakankelloja, niittyleinikkejä ja ukonputkia sisältänyt värikylläinen kimppu sai minut kommentoimaan kuvaa seuraavasti:

Kaunis ja herkkä asetelma.. eikö olekin Martti ihmeellinen tämä meidän asuinseutumme; suuren osan vuodesta luonto uinuu kuolevaisuudessa, mutta puhkeaa sanomattomaan kauneuteen vain muutamiksi viikoiksi. - Ikuisuuden häivähdys ajassa?

Ikuisuuden häivähdyksistä kirjoittaa venäläinen emigrantti ja filosofi Nikolai Berdjajev (1874–1948). Hänen teoksiaan ei ikävä kyllä ole käännetty suomeksi, mutta vuonna 2000 edesmenneen metropoliitta Tiihonin (Veikko Tajakka) väitöskirja ”Vapaus ja aika Nikolai Berdjajevin filosofisessa ajattelussa” (1990) on sentään saatavilla. 

Berdjajevilla aika esiintyy kolmessa eri ulottuvuudessa: kosmisena, historiallisena ja eksistentiaalisena aikana. Kosminen aikakäsitys periytyy hellenistisestä kulttuurista ja se ilmenee mm. luonnon kiertokulussa. Historiallinen aika on lineaarista, jolla on alku ja loppu, ja se on juutalaista perintöä. Inhimillinen toiminta tapahtuu tämän ajan puitteissa.

Kaikkein merkittävin ajan ulottuvuus on kuitenkin eksistentiaalinen, ikuisuutta kuvaava aika. Se on vapaa kahden muun aikakäsityksen rajoituksista.

Berdjajevin mukaan ikuisuus syöksyy hetkittäin historialliseen aikaan murtaen ajan kahleet ainakin osittain. Filosofin mielestä tällaista tapahtuu ekstaasissa, marttyyriudessa ja luovassa aktissa eli luovassa teossa. Tällöin ihminen kokee sanomatonta hengen vapautta, jonka alkuperä on ikuisuudessa.

Berdjajevia voi luonnehtia totuuden etsijäksi, joka marxilaisesta vaiheestaan huolimatta löysi pitävän pohjan ajatuksilleen idän kirkon hengellisestä perinnöstä. Persoonan vapaus ja tuonpuoleisen todellisuus olivat hänelle tärkeitä, joten ristiriitaa Venäjän uusien vallanpitäjien kanssa oli mahdotonta välttää.

Monen muun ajattelijan tavoin Berdjajev karkotettiin Neuvosto-Venäjältä vuonna 1922 niin sanotulla filosofien laivalla. Hän asettui Pariisiin, josta oli tullut venäläisen älymystön tärkein keskus vallankumouksen jälkeen. Pariisissa hän teki pääosan elämäntyöstään. 

Perjantaina illansuussa törmäsin ruokakaupassa ostoskärryjä työntelevään tuttavaani, joka oli pukeutunut väljähköön mustaan pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja mustaan kravattiin. 

Ymmärsin oitis, mistä oltiin tulossa, mutta kenestä mahtoi olla kyse?

”Hyvää kuolemanjälkeistä elämää!”, tuttavani kajautti ikään kuin tervehdykseksi. Kyse oli puolison isästä, jonka muistotilaisuudesta pariskunta oli palaamassa kaupan kautta kotiin.

”Eikös kuolema merkitse ylösnousemusta?”, tuttavani jatkoi teologista tykitystään. 

Näinhän meille on luvattu ja siihen me kristittyinä tietysti uskomme, todettiin yksissä tuumin. Ja samaan hengenvetoon puhuttiin suomalaisille niin tutusta hautajaisten tunnelmasta, johon kristityllä ei itse asiassa ole mitään syytä. 

Kuoleman merkitys ja elämän rajallisuus tahtovat kuitenkin unohtua arjen tohinassa, vaikka jäljellä olevien vuosien määrä käy yhä vähäisemmäksi. Jokainen aamu, jolloin saamme herätä terveenä, antaa aihetta kiitokseen. 

Olemme kokeneet kummallisen kevään, joka tuntuu nyt jo kaukaiselta. Ehkä huhtikuu, tuo ”kuukausista julmin”, oli meille synkkyyteen taipuvaisille suomalaisille vuoden paras aika kohdata korona kaikkine rajoituksineen.

Eilisen kauppareissun päällimmäisenä havaintona oli, että koronahuolien tilalle on tullut huolettomuus. Turvavälit unohtuvat ja niitä koskevat kuulutukset tulevat kuin jostain toisesta maailmasta.

Hyvää koronan jälkeistä elämää, niinkö?