Silmiin osui tänään kaksi kiintoisaa ja ajatuksia stimuloivaa tekstiä, joissa oli jotain itsellekin hyvin tuttua. Pappismunkki Serafim Seppälä kirjoittaa Aamun Koiton blogissaan muistista, ja näyttelijä Vesa Vierikko avaa suhdettaan aikaan ja tilaan Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa. Lähdetäänpä liikkeelle jälkimmäisestä.

Vierikko viettää kesiään Kangasalan mummonmökillä, jossa riittää näpräämistä. Mies nauttii käsillä tekemisestä, mikä on hyvää vastapainoa näyttelijän aivotyölle. Mutta mökkihommia ei tehdäkään käden käänteessä, vaan suunnitelmien annetaan hautua vuoden tai pari, joskus pidempäänkin.

Koronavuoden mökkibuumia Vierikko ei ihmettele yhtään, sillä ”työt ovat ajaneet ihmiset asumaan tiiviisti  kaupunkiin, vaikka mieli halajaa omaa tilaa.” Se on kaiketi sitä suomalaisuutta, jota muualla ihmetellään, mutta kasvavassa määrin myös ihastellaan.

Aikaa ja tilaa olisi hyvä antaa myös läheisissä ihmissuhteissa, sillä muutoin voi syntyä ei-niin-kaunista jälkeä. Jotta sen oppisi ja ymmärtäisi, on palattava olemisen juurille, ja siihen asiaan ihmiselämässä liittyy muisti. Muistimme takertuu usein epäolennaisuuksiin, koska se on pirstoutunut ja menettänyt puhtautensa jo syntiinlankeemuksessa.

”Muistamme keskellä yötä asioita, jotka estävät saamasta unta, ja unettomuus hajottaa koko persoonan tehokkaasti. Mutta myös valvetilassa muistimme kiusaa meitä nostamalla esiin stressaavia asioita, ristiriitaisia päämääriä ja keskeneräisiä hetkellisyyksiä. Kaikki tällainen tekee olotilamme sirpaleiseksi ja hajanaiseksi”, Serafim kirjoittaa. Kuulostaako tutulta?
​
​Ajatus muistin pirstoutumisesta tulee pyhältä Gregorios Siinailaiselta, jonka mukaan ”muisti voidaan palauttaa alkuperäiseen tilaansa hellittämättömällä Jumalan muistamisella. Jumalan muistaminen on sanatonta rukousta.” - Momento mori! kuuluisi ehkä läntinen versio samasta aiheesta.

Ihmisen muisti huononee iän myötä, mutta hajamielisyyttä (joka ei kuulemma ole sama asia) esiintyy myös iästä riippumatta. Toisia ikä armahtaa niin, että ikävät asiat unohtuvat nopeammin, toisille taas käy aivan päinvastoin. Jälkimmäinen johtaa helposti katkeruuteen.

Ehtoopalveluksen lopussa on osuva rukouspyyntö, joka koskettaa aina, kun sen papin lukemana kuulee: ”Varjele meitä kaikkina aikoina, tänäkin iltana sekä tulevana yönä kaikilta vihollisilta, kaikilta pahan hengen juonilta, turhilta ajatuksilta ja pahuuden muistelemiselta!”

Kolmisen vuotta sitten Ortodoksiviesti, Aamun Koitto ja Oulussa ilmestyvä Paimen-Sanomat päätettiin yhdistää uudeksi kirkon lehdeksi. Kuudesti vuodessa ilmestyvän lehden sivumääräksi esitettiin 36:ta, viime lokakuussa sivumäärä pudotettiin 24:een, ja nyt ensimmäisen numeron on määrä ilmestyä 16-sivuisena tabloidina plus 8-sivuisena hiippakuntaliitteenä. Pakostikin tulee mieleen sanonta pyystä maailmanlopun edellä.

Taustalla ovat tietysti rajalliset taloudelliset resurssit, mutta myös digitalisointi eli uuden verkkolehden tai paremminkin Aamun Koiton verkkosivujen julkaiseminen. Uskotaan, että parin kuukauden välein ilmestyvä paperilehti riittää pitämään netin tavoittamattomissa olevat jäsenet kirkon piirissä. Toivotaan parasta.

Uuden Aamun Koiton verkkosivuilla pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen (ortodoksisen teologian yliopistonlehtori, TT Jaakko Olkinuora) kirjoittaa, että nyt kun kirkot ovat koronan hellitettyä jälleen avautumassa, ”kirkkokansaa ei riitä edes täyttämään turvamääräysten sallimaa ihmismäärää. Monet haluaisivat mieluummin seurata livestriimausta kuin osallistua jumalanpalvelukseen fyysisesti kirkkosalissa muiden kanssa.”

Onko kyseessä ensimmäinen ns. hiljainen signaali siitä, että korona-ajan sulkujen seurauksena tapahtuu pysyviä tai ainakin pitkäaikaisia muutoksia kirkollisessa osallistumisessa? Vai onko enemmänkin kyse siitä, että rajoitukset ennakkoilmoittautumisineen, turvaväleineen ja maskeineen koetaan niin hankaliksi, ettei kirkkoon tee mieli vielä lähteä?
​
Toivottavasti livestriimauksia ei kuitenkaan tämän vuoksi lopeteta, vaikka korona joskus lopullisesti hellittäisikin. Näin siitä huolimatta, ettei etäyhteys voi korvata fyysistä osallistumista jumalanpalvelukseen, sakramenteista nyt puhumattakaan.

Kirkon koronarajoituksia lievennettiin kuluneella viikolla myös Helsingin seurakunnan pohjoisella alueella, mutta ulkopalvelukset antavat yhä odottaa itseään. Hämeenlinnan pääkirkko on työmaa-aluetta, mutta kaunis Ahveniston kirkko pysyy suljettuna, vaikka kirkon rauhallinen pihapiiri olisi mitä mainioin paikka toimittaa palveluksia.
​
Epätietoinen Hämeestä kysyy, milloin Ahveniston kirkko tai ainakin sen pihapiiri avataan palveluksille?