Historian pahin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui Tšernobylissä, Kiovan pohjoispuolella 36 vuotta sitten. Paikkakunta nousi uudelleen otsikoihin keväällä Venäjän hyökkäysjoukkojen vallattua ydinvoimalan, jolloin laitoksen turvallisuudesta ei ollut takeita muutamaan viikkoon. Uutinen nostatti varmasti kylmiä väreitä muidenkin onnettomuuden muistaneiden mielissä.
Tšernobylin onnettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta loppukeväästä sain käsiini Svetlana Aleksijevitšin vuonna 2015 Nobel-palkitun teoksen ”Tšernobylistä nousee rukous”. Venäjänkielisenä se on ilmestynyt jo vuonna 1997, joten tyypilliseen tapaan vasta Nobelilla palkittuna tämä venäläistä mielenmaisemaa osuvasti luotaava teos sai suomalaiskustantajankin hereille.
Nimestään huolimatta teoksen tematiikka ei ole perinteisessä mielessä uskonnollista, joskin uskosta – jollei muuhun niin kohtaloon – se tietyllä tavalla kertoo. Teos perustuu pitkälti aikalaiskertomuksiin, joita kirjailija on koonnut onnettomuuden jälkeisinä vuosina Ukrainasta ja Valko-Venäjän puolelta, jonne huomattava osa vaarallisesta radioaktiivisesta laskeumasta kohdistui.
Päätodistajikseen ukrainalaissyntyinen (1948) Aleksijevitš nostaa onnettomuuspaikalle hälytetyt pelastustyöntekijät ja raivaajat, joista useimpien kohtaloista olivat pian onnettomuuden jälkeen kertomassa enää heidän läheisensä. Vahvaa aikalaistodistusta tulee myöskin tutkijoiden ja ydinteollisuutta tuntevien asiantuntijoiden suusta.
Neuvostoliitossa ei ollut millään rationaalisella tavalla varauduttu ydinonnettomuuteen. Siihen sovellettiin ydinsodan varalle laadittuja oppeja. Niinpä alueelle lähetettiin ensimmäisenä aseistettuja sotilaita ilman suojavarusteita. Tehtävän varsinaisesta luonteesta heille ei kerrottu mitään, kuten ei kerrottu myöskään keväällä 2022 Ukrainan rajojen yli lähetetyille asevelvollisille.
Teoksen ehkä vaikuttavin kuvaus venäläisestä irrationalismista on historiantutkija Aleksandr Revalskin osuvasti otsikoitu puheenvuoro ”Monologi siitä, että venäläinen haluaa aina uskoa johonkin”. Hänen mukaansa läntinen asennoituminen maailmaan on pitkän teollisen kehityksen tuloksena instrumentaalinen ja rationaalinen, kun taas venäläistä mielenmaisemaa luonnehtii edelleen tietty alkukantaisuus ja yritys hallita nopean teknisen kehityksen mukanaan tuomaa kaaosta.
Kun yksi utopia luhistuu, tilalle tulee Revalskin näkemyksen mukaan toinen. ”Nyt kaikki ovat yhtäkkiä ryhtyneet puhumaan Jumalasta. Jumalasta ja markkinoista yhtä aikaa. Miksi Jumalaa ei etsitty vankileirien saaristosta, ei vuoden 1937 [Stalinin] vankiselleistä (…), eikä Hruštšovin aikana, kun kirkkoja tuhottiin?”, Historiantutkijan johtopäätös 1990-luvusta on kylmäävä: ”Venäläisten nykyinen jumalanetsintä on pohjimmiltaan valhetta”.
”Pommitamme ihmisten koteja Tšetšeniassa, hävitämme pientä ja ylpeää kansaa… Samaan aikaan seisotaan kynttilä kädessä kirkossa… Osaamme vain heilutella miekkaa. Kalašnikovin rynnäkkökivääri korvaa sanan.” (”Sanan” voisi tässä yhteydessä kirjoittaa myös isolla alkukirjaimella, jolloin ajatus saisi sopivasti teologista sisältöä!)
”Ja samaan aikaan presidentti ja hänen kenraalinsa rukoilevat… Kansa katsoo sitä televisiosta…”
– Kuulostaako tutulta?
Tšernobylin onnettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta loppukeväästä sain käsiini Svetlana Aleksijevitšin vuonna 2015 Nobel-palkitun teoksen ”Tšernobylistä nousee rukous”. Venäjänkielisenä se on ilmestynyt jo vuonna 1997, joten tyypilliseen tapaan vasta Nobelilla palkittuna tämä venäläistä mielenmaisemaa osuvasti luotaava teos sai suomalaiskustantajankin hereille.
Nimestään huolimatta teoksen tematiikka ei ole perinteisessä mielessä uskonnollista, joskin uskosta – jollei muuhun niin kohtaloon – se tietyllä tavalla kertoo. Teos perustuu pitkälti aikalaiskertomuksiin, joita kirjailija on koonnut onnettomuuden jälkeisinä vuosina Ukrainasta ja Valko-Venäjän puolelta, jonne huomattava osa vaarallisesta radioaktiivisesta laskeumasta kohdistui.
Päätodistajikseen ukrainalaissyntyinen (1948) Aleksijevitš nostaa onnettomuuspaikalle hälytetyt pelastustyöntekijät ja raivaajat, joista useimpien kohtaloista olivat pian onnettomuuden jälkeen kertomassa enää heidän läheisensä. Vahvaa aikalaistodistusta tulee myöskin tutkijoiden ja ydinteollisuutta tuntevien asiantuntijoiden suusta.
Neuvostoliitossa ei ollut millään rationaalisella tavalla varauduttu ydinonnettomuuteen. Siihen sovellettiin ydinsodan varalle laadittuja oppeja. Niinpä alueelle lähetettiin ensimmäisenä aseistettuja sotilaita ilman suojavarusteita. Tehtävän varsinaisesta luonteesta heille ei kerrottu mitään, kuten ei kerrottu myöskään keväällä 2022 Ukrainan rajojen yli lähetetyille asevelvollisille.
Teoksen ehkä vaikuttavin kuvaus venäläisestä irrationalismista on historiantutkija Aleksandr Revalskin osuvasti otsikoitu puheenvuoro ”Monologi siitä, että venäläinen haluaa aina uskoa johonkin”. Hänen mukaansa läntinen asennoituminen maailmaan on pitkän teollisen kehityksen tuloksena instrumentaalinen ja rationaalinen, kun taas venäläistä mielenmaisemaa luonnehtii edelleen tietty alkukantaisuus ja yritys hallita nopean teknisen kehityksen mukanaan tuomaa kaaosta.
Kun yksi utopia luhistuu, tilalle tulee Revalskin näkemyksen mukaan toinen. ”Nyt kaikki ovat yhtäkkiä ryhtyneet puhumaan Jumalasta. Jumalasta ja markkinoista yhtä aikaa. Miksi Jumalaa ei etsitty vankileirien saaristosta, ei vuoden 1937 [Stalinin] vankiselleistä (…), eikä Hruštšovin aikana, kun kirkkoja tuhottiin?”, Historiantutkijan johtopäätös 1990-luvusta on kylmäävä: ”Venäläisten nykyinen jumalanetsintä on pohjimmiltaan valhetta”.
”Pommitamme ihmisten koteja Tšetšeniassa, hävitämme pientä ja ylpeää kansaa… Samaan aikaan seisotaan kynttilä kädessä kirkossa… Osaamme vain heilutella miekkaa. Kalašnikovin rynnäkkökivääri korvaa sanan.” (”Sanan” voisi tässä yhteydessä kirjoittaa myös isolla alkukirjaimella, jolloin ajatus saisi sopivasti teologista sisältöä!)
”Ja samaan aikaan presidentti ja hänen kenraalinsa rukoilevat… Kansa katsoo sitä televisiosta…”
– Kuulostaako tutulta?
RSS Feed
