Ihminen lienee luomakunnan olennoista ainut, joka tiedostaa oman katoavaisuutensa. Tiedostaa tai ainakin tietää, koska asia on opittu jo koulun biologian tunnilla. Ajatus on kuitenkin helppo torjua, koska elämä tarjoaa niin paljon uutta ja mielenkiintoista varsinkin nuorena. Nuoren ei kuulu kuolla, sanotaan, mutta kun niin käy, elämän traagisuus tulee erityisellä tavalla esille.

Joku on todennut, että elämän tarkoitus on oppia hyväksymään elämän rajallisuus. Se on pääsääntöisesti elämänmittainen tehtävä. Toisille siihen annetaan enemmän vuosia, toisille vähemmän. Jos aikaa annetaan enemmän, voisi olettaa, että tehtävä tulisi ainakin jollain tavoin suoritetuksi. Näin kaiketi usein onkin.

Tilanne on toinen, jos elämä loppuu inhimillisesti katsoen ennenaikaisesti, äkillisesti ja yllättäen, jolloin kuolemaan ei ole voinut valmistautua. Toisaalta siitäkin mahdollisuudesta tulee tavan takaa muistutuksia päivittäisessä uutisvirrassa, joten ei ole perustetta jättää asiaa täysin vaille huomiota.

”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps. 90:10), muistuttaa psalminkirjoittaja ihmiselämän lyhyydestä ikuisuuden rinnalla.

Ihminen käyttää valtaisan määrän energiaa unohtaakseen päiviensä rajallisuuden. Yhtäältä turhat huolet ja murehtimiset, toisaalta jatkuva mukavuudenhalu täyttävät mielen. Nykyihmisellä menee keskimäärin jo niin lujaa, ettei yölevolle jää riittävästi aikaa. Unenpuutteesta on tullut kansanterveydellinen ongelma.

Viime päivinä on puhuttu paljon ilmastonmuutoksen torjunnasta. Etenkin nuorempi väki on herännyt asialle, joka koskee kipeästi juuri heidän ikäpolveaan tulevina vuosina. Raamatun luomiskertomuksen valossa ei ole kahta sanaa, etteikö asiassa tarvittaisi korjaavia toimia.  
​
”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne (…) Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” (Matt. 6:26-27). Näistäkin jakeista avautuu ikuisuuden näkökulma, jonka voi kääntää rohkaisuksi ja voimavaraksi.

Ortodoksisessa perinteessä on tapana suruviestin saapuessa esittää osanotto otsikossa mainituilla sanoilla. Toinen käytetty muoto on hautauspalveluksesta tuttu ”Ollos iäti muistettu!”. Osanoton ilmauksia on toki muitakin, mutta erityisesti tämä iankaikkisen muistamisen ajatus saa mietteliääksi; mitä se oikeastaan tarkoittaa ja kenelle se on suunnattu?

Psalminkirjoittajalla on muistamiseen hieman toisenlainen, voisi sanoa jopa inhorealistinen näkökulma. ”Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps. 102). Teksti olisikin melko lohduton, ellei jatko kääntäisi asiaa toiseksi; ”Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan...”

Hautausmaat ovat täynnä lähes unohdettuja ihmiskohtaloita; harvoinpa suomalaisilla hautuumailla mitään ruuhkaa ilmenee, ehkä jouluaattoa lukuun ottamatta. Toisin on itänaapurissa, jossa vainajien muistelupäivinä saattaa kalmoille kulkevista kiertyä jopa pitkänlainen jono tienvierustoille. Olen sen omakohtaisesti kokenut matkalla rajantakaiseen Karjalaan.

Perinteinen ortodoksinen puuristi haudalla ilmentää myös kaiken ajallisen katoavaisuutta. Jostain olen lukenut, että käsittelemätön puinen risti lahoaa ja maatuu puulajista riippuen parissa kolmessa vuosikymmenessä, siis yhdessä sukupolvessa eli suunnilleen siinä ajassa, jossa ihmisen muisto ainakin haalistuu, jollei nyt täysin unohdu.

Tätä taustaa vasten iankaikkisen muistamisen ajatus saa uutta merkittävyyttä. Me ihmiset olemme usein huonoja muistamaan ja hyviä unohtamaan. Näin ainakin mitä tulee olennaiseen ja tärkeään elämässä, usein se saa väistyä toisarvoisen kiireellisemmän tieltä.

Mitäpä muuta iankaikkisen muiston ajatus voisi meille tarkoittaa kuin edesmenneen rukouksellista muistamista. Asetamme tässäkin asiassa riman huomattavan korkealle, yli ajallisen ulottuvuuden, vaikka tiedämme oman heikkoutemme. Toiveemme ja rukouksemme on, että esirukous jatkuisi yli sukupolvien iankaikkisuuteen asti.

Iankaikkisen muiston voi ymmärtää myös rukouspyyntönä Jumalalle, kuten liturgian suuressa saatossa lausutaan: ”Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan…”. Mutta miksi tuollainen pyyntö, melkeinpä kehotus, vaikka hiuskarvankaan ei ole sanottu lähtevän päästämme (Matt. 10:30) Hänen tietämättään? Olisiko itsemme tähden, että osaisimme luottaa ja jaksaisimme uskoa..