Raamatussa, varsinkaan Uuden Testamentin puolella, ei ole kovin paljon kuvauksia siitä, mikä väärintekijää odottaa kuoleman jälkeen. Yksi harvoista on Luukkaan evankeliumin kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19–31). Kyseessä on Jeesuksen vertaus, jossa rikkaan miehen epätoivo kadotuksen kauhuissa saa suorastaan puistattavia piirteitä.

”Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!”, rikas mies vaikeroi rukoillen vielä Abrahamia lähettämään Lasaruksen maan päälle todistamaan, jotteivät hänen veljensäkin ”joutuisi tähän vaivan paikkaan”.

Kristinuskossa on luja luottamus siihen, että jumalallinen oikeus lopulta toteutuu; ei kuitenkaan aina tässä ajassa vaan tulevassa, iankaikkisuuden todellisuudessa. Vuorisaarnan autuuden lauseissa (Matt.5:3–12) luvataan hyvä osa niin rauhantekijöille, herjatuille, vainotuille kuin valheellisten puheiden kohteeksikin joutuneille.

Liturgiasta tuttu on myös toisen antifonin veisu Psalmista 146, jonka mukaan ”Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista, Hän antaa sokeille näön ja nostaa maahan painetut jaloilleen...” Messiaaninen usko oikeudenmukaisuuden toteutumiseen jo tässä ajassa näkyy tekstissä monin paikoin.

Mitä sitten pitäisi ajatella tämän päivän väärintekijöiden kohtalosta? Onko sotarikoksien tekeminen 2020-luvulla raskauttavampaa kuin suunnattoman omaisuuden kokoaminen? Jälkimmäinenhän näyttäytyy mediassa suorastaan kadehdittavana, ellei peräti kapitalistisena hyveenä.

Hyveen siitä näyttää tekevän ainakin Bill Gates, Microsoftin perustaja ja maailman neljänneksi rikkain mies, joka suunnittelee jakavansa loputkin 122 miljardin dollarin omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen ja poistuvansa rikkaiden listalta ennen pitkää kokonaan.

Naapurimme Venäjä jatkaa jo viidettä kuukautta oikeudetonta hyökkäyssotaansa Ukrainan siviiliväestöä kohtaan. Tänään (14.7.) se kohdisti tuhoisan ohjusiskun Vinnytsiaan, kaukana sotatoimialueelta sijaitsevaan kaupunkiin maan länsiosassa. Kuolleita ja vakavasti loukkaantuneita on useita kymmeniä.

Tämän ja lukuisten aiempien siviiliväestöön kohdistettujen ohjusiskujen yhteydessä voisi puhua jo vakavasta moraalikadosta, ellei se antaisi asiasta liian ruusuista kuvaa. Hyökkäyssota on alusta pitäen ollut täysin moraaliton ja perustunut Vladimir Putinin sairaalloiseen todellisuuskäsitykseen, jota opillisissa harhoissaan elävä patriarkka Kirill estottomasti tukee.

Vertauksen rikkaalla miehellä oli karmaiseva loppu. Millainen se mahtaa olla niillä, jotka ovat tästä oikeudettomasta hyökkäyksestä ja luvuttomista sotarikoksista vastuussa? 

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on ollut hengellisten kesätapahtumien superviikonloppu. Koolla olivat niin luterilaiset vanhat herätysliikkeet kuin vähän uudemmatkin kirkolliset yhteisöt. Tapahtumia siunattiin erinomaisen kauniilla ja helteisellä säällä, joka pyyhkäisi koronavuosien ankeuden varmaan monenkin juhlavieraan mielessä muistojen joukkoon.

Itse kävin eilen vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa Lopen Räyskälässä. Seurojen kuvasivuilta havaitsin, että paikalla oli ollut myös ulkoministeri Pekka Haavisto, jolla on tapana vierailla hengellisissä kesäjuhlissa.  Neljä vuotta sitten Haavisto oli ollut puhumassa Herättäjäjuhlilla ja maininnut käyneensä edelliskesänä vanhoillislestadiolaisen ystävänsä kanssa Porin Suviseuroissa.

Sieltä kotiin ajellessaan Haavisto oli kertonut pohtineensa, ”millainen kulttuurinen mosaiikki Suomi on jo ihan meidän suomalaistenkin kesken. Monikulttuurinen Suomi". Lausahdus saattoi olla samalla pieni piikki tiettyyn poliittiseen ilmansuuntaan, mutta kyllä asian voi noinkin nähdä.

Uskonnollinen identiteetti ei ole kaikkein suosituimpia aiheita suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Jos uskonnosta ylipäätään puhutaan ja kirjoitetaan, siihen liitetään luvattoman paljon negatiivisia mielikuvia. Mediassa asia näkyy enemmän vapautena uskonnosta kuin vapautena uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa myös siihen, millä tavoin uskonnolliset lähtökohdat omaava nuori kykenee säilyttämään terveen ja voimaannuttavan suhteen omiin juuriinsa. Osansa tähän on tietysti myös sillä, kuinka uskonyhteisö kykenee puolestaan käsittelemään sen rajapinnoilla tapahtuvaa liikehdintää.

Suviseurojen 80 000 seuravieraasta karkean arvioni mukaan kaksi kolmannesta ellei enemmänkin on lapsia ja nuoria. Suuren perhekoon ohella asiaan vaikuttaa myös se, että nuoret tuntevat vetoa tilaisuuksiin, joissa omaa taustaa ja elämänasennetta ei tarvitse selitellä kuten arkielämän paineisessa vähemmistöasemassa.

Samalla tavalla identiteettiä vahvistavina nähdään myös ortodoksioppilaiden koululaisliturgiat sekä kesäiset kristinoppileirit ja muu leiritoiminta nuorten omienkin arvioiden mukaan. Kokemus on yleinen ja monien erilaisten yhteisöjen jakama.

Suviseuroissa heräsi kysymys, mihin nämä viereisellä seurapenkillä istuvat nuoret katoavat kymmenen, kahdenkymmen vuoden kuluessa? Osa jatkaa perheen traditiota ja uusi jälkikasvu valloittaa seurakentän. Mutta missä ovat ne, joille liikkeen sisäinen yhtenäiskulttuuri ja ympäröivän yhteiskunnan paineet ovat käyneet liian raskaiksi?

Suomi voi olla monikulttuurinen, mutta suomalainen yhteiskunta ei taida sitä aidosti olla. Itsekritiikin aihetta on ainakin valtamedialla, opetushallinnolla ja poliittisilla päätöksentekijöillä. Yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoituminen 2000-luvulla osoittaa, että vähän itse kullakin olisi tarvetta tutustua oman kuplan ulkopuoliseen elämään.
​