Heinäkuun ensimmäinen viikonvaihde on monien suurtapahtumien aikaa. Kauhavan lentokentällä Etelä-Pohjanmaalla vietetään Suviseuroja ja siitä satakunta kilometriä koilliseen Sleyn Evankeliumijuhlaa Toholammilla. Samaan aikaan marssivat sukupuolivähemmistöt Helsingissä, joten elämäntapaan liittyvää sanomaa on tarjolla melkeinpä laidasta laitaan.
Jostain syystä mieleen nousi otsikossa mainittu sana, taistelumoodi. Matematiikassa moodi tarkoittaa yleisimmin esiintyvää lukua eli tyyppiarvoa, mutta sana merkitsee myös tekemisen tai olemisen tapaa.
Viime vuodet olemme olleet taistelumoodissa ensin koronan vuoksi, sitten Venäjän hyökkäyssodan ja sitä seuranneen energiakriisin sekä hintojen ja lainarahan kallistumisen takia. Taistelu on leimannut olemisen tapaa jopa siinä määrin, että sanojen merkityksistäkin käydään veristä vääntöä.
Mikä sitten yhdistää Suviseuroihin, Evankeliumijuhlille ja muihin hengellisiin suurtapahtumiin sekä Praid-kulkueisiin kokoontuneita kymmentuhantisia ihmisjoukkoja? Kaikissa niissä on kyse eri vähemmistöjen liikehdinnästä, joka tarjoaa yhteenkuuluvuutta ja kokemuksen siitä, ettei ole asiansa kanssa yksin. Kyse on siis varsin inhimillisestä tarpeesta.
Suurtapahtumilla on myös viesti niille, jotka eivät ole mukana. Ne tarjoavat kukin omaa näkökulmaansa elämän suuriin kysymyksiin ja ongelmiin. Tapahtumat itsessään ovat jo viesti: näinkin voi ajatella ja elää. Joissakin tapauksissa viesti tuntuu muuntuneen jopa vaatimukseksi: näin kuuluu olla ja elää.
Mikä on sitten kristinuskon suhde taistelumoodiin? Mieleen muistuu Paavalin teologia, joka suorastaan vilisee sodankäyntiin viittaavaa termistöä; uskon kilpi, hengen miekka, totuuden vyö, pelastuksen kypärä ja vanhurskauden rintahaarniska. Kristinusko tuotiin Eurooppaan hengellisen taistelun moodissa, jota eri tunnustuskunnat ovat viljelleet kukin tavallaan.
Paavalilaista taistelusanastoa kuulee enää perin harvoin julkisessa hengellisessä puheessa. Sitä tuskin viljellään edes Suviseuroissa kuten joitakin vuosikymmeniä sitten. Kristilliset liikkeet ovat kautta linjan omaksuneet yhteiskunnallisesti sisäsiistiin puhetavan, josta ei voi kovin helposti ottaa hernettä nenäänsä.
Sitä vastoin seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava Pride-liike näyttää nielaisseen puhdasoppisuuden sävyttämän puhemoodin nahkoineen karvoineen. Ei riitä, että et vastusta seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, vaan oikean ”uskon” tunnustamista vaaditaan niiltäkin, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa.
Ortodoksinen taistelumoodi on sentään rajattu luostarin aitojen sisäpuolelle. Hengellisen kilvoittelun merkityksessä se toki koskettaa kaikkia ja on etenkin avioliitossa eläville jatkuva haaste. Luostarissa ja maailmassa tapahtuvalla kilvoittelulla on kuitenkin vissi ero, jota ei kannattaisi liiaksi hämärtää.
Jostain syystä mieleen nousi otsikossa mainittu sana, taistelumoodi. Matematiikassa moodi tarkoittaa yleisimmin esiintyvää lukua eli tyyppiarvoa, mutta sana merkitsee myös tekemisen tai olemisen tapaa.
Viime vuodet olemme olleet taistelumoodissa ensin koronan vuoksi, sitten Venäjän hyökkäyssodan ja sitä seuranneen energiakriisin sekä hintojen ja lainarahan kallistumisen takia. Taistelu on leimannut olemisen tapaa jopa siinä määrin, että sanojen merkityksistäkin käydään veristä vääntöä.
Mikä sitten yhdistää Suviseuroihin, Evankeliumijuhlille ja muihin hengellisiin suurtapahtumiin sekä Praid-kulkueisiin kokoontuneita kymmentuhantisia ihmisjoukkoja? Kaikissa niissä on kyse eri vähemmistöjen liikehdinnästä, joka tarjoaa yhteenkuuluvuutta ja kokemuksen siitä, ettei ole asiansa kanssa yksin. Kyse on siis varsin inhimillisestä tarpeesta.
Suurtapahtumilla on myös viesti niille, jotka eivät ole mukana. Ne tarjoavat kukin omaa näkökulmaansa elämän suuriin kysymyksiin ja ongelmiin. Tapahtumat itsessään ovat jo viesti: näinkin voi ajatella ja elää. Joissakin tapauksissa viesti tuntuu muuntuneen jopa vaatimukseksi: näin kuuluu olla ja elää.
Mikä on sitten kristinuskon suhde taistelumoodiin? Mieleen muistuu Paavalin teologia, joka suorastaan vilisee sodankäyntiin viittaavaa termistöä; uskon kilpi, hengen miekka, totuuden vyö, pelastuksen kypärä ja vanhurskauden rintahaarniska. Kristinusko tuotiin Eurooppaan hengellisen taistelun moodissa, jota eri tunnustuskunnat ovat viljelleet kukin tavallaan.
Paavalilaista taistelusanastoa kuulee enää perin harvoin julkisessa hengellisessä puheessa. Sitä tuskin viljellään edes Suviseuroissa kuten joitakin vuosikymmeniä sitten. Kristilliset liikkeet ovat kautta linjan omaksuneet yhteiskunnallisesti sisäsiistiin puhetavan, josta ei voi kovin helposti ottaa hernettä nenäänsä.
Sitä vastoin seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava Pride-liike näyttää nielaisseen puhdasoppisuuden sävyttämän puhemoodin nahkoineen karvoineen. Ei riitä, että et vastusta seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, vaan oikean ”uskon” tunnustamista vaaditaan niiltäkin, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa.
Ortodoksinen taistelumoodi on sentään rajattu luostarin aitojen sisäpuolelle. Hengellisen kilvoittelun merkityksessä se toki koskettaa kaikkia ja on etenkin avioliitossa eläville jatkuva haaste. Luostarissa ja maailmassa tapahtuvalla kilvoittelulla on kuitenkin vissi ero, jota ei kannattaisi liiaksi hämärtää.
RSS Feed
