Kirkkomme piispainkokous päätti yllättäen viime viikolla, että ehtoollisen jakamisessa palataan korona-aikaa edeltäneeseen yhden lusikan käytäntöön. Erikoista päätöksessä on se, että se tehtiin ilman valmistavaa keskustelua hiippakunnan koronatiimin kanssa. Aiemmat rajoitustoimet ovat perustuneet arkkipiispan asettaman työryhmän ja asiantuntijoiden suosituksiin.
Päätös on herättänyt kirkkokansan keskuudessa ennennäkemätöntä arvostelua. Sitä on pidetty koronatilanteeseen nähden ennenaikaisena ja lääketieteellisiltä perusteiltaan ontuvana. Kesän aikana korona on levinnyt tehokkaasti ja monet seurakuntalaiset ovat saaneet hankalia ja pitkäkestoisia oireita. On kysytty, mihin unohtui huoli kirkon ikääntyneen jäsenistön sekä työntekijöiden terveydestä, millä aiempia rajoitustoimia perusteltiin?
Päätöksen lyhyissä perusteluissa on muutakin mielenkiintoista. Sen mukaan ”Piispainkokous ei näe, että juuri ehtoollisen jakaminen yhteisellä ehtoollislusikalla enää mainittavasti vaikuttaisi viruksen leviämiseen.” Näkemys on virologisesti hieman ontuva, mutta linjassa sen kanssa kuinka keväällä 2020 toimittiin. Se on myös teologisesti mielenkiintoinen, koska siinä yhteisen ehtoollislusikan käyttöön liittyvät terveysriskit tunnustetaan.
Somen kommenteissa päätöksen puoltajat ovat vedonneet siihen, ettei virus tai mikään muukaan tarttuva tauti voi levitä ehtoollisen välityksellä. Tätä näkemystä esiintyy yleisesti ortodoksisessa maailmassa etenkin luostareissa, eikä ajatus ole vieras myöskään omalle patriarkaatillemme. Tässä voikin piillä selitys sille, miksi päätös tehtiin niin kuin se tehtiin. Tämä ilmenee pöytäkirjan perusteluosan viimeisestä lauseesta: ”On myös tärkeää, ettei poikkeuksesta tule sääntö ja Suomen kirkko täten eroaisi yleisortodoksisesta perinteestä.”
On kuitenkin paljon asioita, joissa käytäntömme poikkeavat muista ortodoksisista kirkoista ja pääsiäisen ajankohta on niistä tietysti merkittävin. Pääsiäisen viettäminen samaan aikaan lännen kirkon kanssa on jo satavuotias perinne, jonka Suomen ortodoksit vakiinnuttivat omatoimisesti sen enempää lupia kyselemättä. Kirkkomme ”demokraattinen” hallinto, väestökirjanpito, verotusoikeus ja ylipäätään maalliseen lakiin perustuva asema toisena kansankirkkona ovat nekin poikkeuksellisia.
Eroavuuksia on muun muassa ehtoolliseen valmistautumisessa, vainajien tuhkaukseen suhtautumisessa ja luostarikilvoittelun periaatteiden soveltamisessa sekä sitä sivuten myös piispojen huomattavan korkealla palkkaustasolla turvatussa asemassa muuhun ortodoksiseen maailmaan verrattuna.
Tätä taustaa vasten voi perustellusti kysyä, kuinka suuri poikkeama ehtoollisen jakaminen yhden lusikan sijasta useammalla lopulta olisi? Näin etenkin sen vuoksi, koska sitä puoltavat lääketieteelliset ja diakoniset syyt (haavoittuvassa asemassa olevien suojelu) sekä vähintäänkin yhtä merkittävät kulttuuriset perustelut kuin muita mainittuja eroavuuksia.
- - -
Huom. Alleviivaus blogin kirjoittajan.
Päätös on herättänyt kirkkokansan keskuudessa ennennäkemätöntä arvostelua. Sitä on pidetty koronatilanteeseen nähden ennenaikaisena ja lääketieteellisiltä perusteiltaan ontuvana. Kesän aikana korona on levinnyt tehokkaasti ja monet seurakuntalaiset ovat saaneet hankalia ja pitkäkestoisia oireita. On kysytty, mihin unohtui huoli kirkon ikääntyneen jäsenistön sekä työntekijöiden terveydestä, millä aiempia rajoitustoimia perusteltiin?
Päätöksen lyhyissä perusteluissa on muutakin mielenkiintoista. Sen mukaan ”Piispainkokous ei näe, että juuri ehtoollisen jakaminen yhteisellä ehtoollislusikalla enää mainittavasti vaikuttaisi viruksen leviämiseen.” Näkemys on virologisesti hieman ontuva, mutta linjassa sen kanssa kuinka keväällä 2020 toimittiin. Se on myös teologisesti mielenkiintoinen, koska siinä yhteisen ehtoollislusikan käyttöön liittyvät terveysriskit tunnustetaan.
Somen kommenteissa päätöksen puoltajat ovat vedonneet siihen, ettei virus tai mikään muukaan tarttuva tauti voi levitä ehtoollisen välityksellä. Tätä näkemystä esiintyy yleisesti ortodoksisessa maailmassa etenkin luostareissa, eikä ajatus ole vieras myöskään omalle patriarkaatillemme. Tässä voikin piillä selitys sille, miksi päätös tehtiin niin kuin se tehtiin. Tämä ilmenee pöytäkirjan perusteluosan viimeisestä lauseesta: ”On myös tärkeää, ettei poikkeuksesta tule sääntö ja Suomen kirkko täten eroaisi yleisortodoksisesta perinteestä.”
On kuitenkin paljon asioita, joissa käytäntömme poikkeavat muista ortodoksisista kirkoista ja pääsiäisen ajankohta on niistä tietysti merkittävin. Pääsiäisen viettäminen samaan aikaan lännen kirkon kanssa on jo satavuotias perinne, jonka Suomen ortodoksit vakiinnuttivat omatoimisesti sen enempää lupia kyselemättä. Kirkkomme ”demokraattinen” hallinto, väestökirjanpito, verotusoikeus ja ylipäätään maalliseen lakiin perustuva asema toisena kansankirkkona ovat nekin poikkeuksellisia.
Eroavuuksia on muun muassa ehtoolliseen valmistautumisessa, vainajien tuhkaukseen suhtautumisessa ja luostarikilvoittelun periaatteiden soveltamisessa sekä sitä sivuten myös piispojen huomattavan korkealla palkkaustasolla turvatussa asemassa muuhun ortodoksiseen maailmaan verrattuna.
Tätä taustaa vasten voi perustellusti kysyä, kuinka suuri poikkeama ehtoollisen jakaminen yhden lusikan sijasta useammalla lopulta olisi? Näin etenkin sen vuoksi, koska sitä puoltavat lääketieteelliset ja diakoniset syyt (haavoittuvassa asemassa olevien suojelu) sekä vähintäänkin yhtä merkittävät kulttuuriset perustelut kuin muita mainittuja eroavuuksia.
- - -
Huom. Alleviivaus blogin kirjoittajan.
RSS Feed
