Pääkaupunkiseudun ev.lut. seurakuntien lehti Kirkko ja kaupunki julkaisi pari vuotta sitten kiinnostavan esseen, jossa ortodoksiseen kirkkoon liittynyt ja siitä eronnut Saila Keskiaho tilitti tuntojaan. Yhdentoista vuoden jäsenyys päättyi paluuseen luterilaisen kirkon jäseneksi. Syynä oli se, ettei Keskiahon kokema ulkopuolisuuden tunne ortodoksisessa kirkossa koskaan hellittänyt.
Keskiahon kuvauksesta voi päätellä, että hän oli ollut ikään kuin kahden asunnon loukussa. Hengellinen koti oli kyllä ortodoksisessa kirkossa, mutta välillä oli siirryttävä hengelliseen kakkosasuntoon, luterilaisen kirkon palveluksiin, rakkaiden virsien poljentoon, vähempien vaatimusten keskelle.
”Vaatimukset paastosta, rukouksesta, liturgisesta tarkkuudesta ja hyvään elämään pyrkimisestä löivät välillä korville niin lujaa, ettei puhe armosta niitä peittänyt. Jos kerran Jumala on armollinen, miksi hänen lähellään elämisestä täytyy tehdä tällainen esterata”, hän kertoo huutaneensa vaikeimpina hetkinään.
Keskiaho nostaa esille asian, josta harvemmin puhutaan; nimittäin sen, millaisena kristinusko ja uskonnot ylipäätään näyttäytyvät ja millaisia vaatimuksia niiden opetukset uskovalle asettavat. Kristinuskon osalta arviointia hankaloittaa tietysti kulttuurinen ja opillinen hajanaisuus, mitä Keskiahon puheenvuorokin osaltaan todistaa.
Kolmesta niin sanotusta kirjauskonnosta islam on varmaan tässä suhteessa kaikkein vaativin. Kristinuskon ja juutalaisuuden valtavirrat eivät sentään kehota jäseniään avoimeen sotaan vääräuskoisia vastaan, vaikka sitäkin niissä on historian saatossa tapahtunut. Molemmilla on kuitenkin vahva askeettinen perinne, joka on kantanut nykypäiviin saakka.
Kristikunnassa tuo perinne elää lähinnä luostareissa, joista sen vaikutukset heijastuvat muualle kirkon piiriin. Erämaaisillä kieltäymyksen teologia tosin vietiin pidemmälle, usein äärirajoille saakka. Luostareista kirjoitetaan nykyään ihannoivaan sävyyn, enemmän kuin aviollisesta kilvoittelusta, mikä lienee ajallemme oireellista sekin.
”En eronnut ortodoksisesta kirkosta siksi, että sen kirkkopolitiikka on vastenmielistä likaviemäriä täynnä löperöä hallintoa, työpaikkakiusaamista, verovarojen väärinkäyttöä ja kirkkojen välistä naurettavaa kissanhännänvetoa”, Keskiaho kirjoittaa. Mitään muutakaan raflaavaa ei eron taustalta löydy.
Keskiahon kirjoituksesta kuoriutuu esiin vanha kristillinen kiistakysymys armon ja tekojen suhteesta. Siitä on väännetty kättä apostolien ajoista lähtien ilman mainittavaa yksimielisyyttä. Reformaation synty kiteytyy tämän kysymyksen ympärille, ja se on ollut monien myöhempien hajaannusten syynä luterilaisuudessa.
Eipä siis ihme, jos saman asian kanssa kipuilee moni muukin luterilaisuudesta kääntynyt. Kirkkomme opetuspuheissakin korostuvat voittopuolisen useasti kristillisen elämän ihanteet, jotka kuulostavat helposti vaatimuksilta. – Siinäkö kaikki? Puheisiin kaivattaisiin enemmän pohdintaa ja itsensä alttiiksi asettamista.
Keskiahon kuvauksesta voi päätellä, että hän oli ollut ikään kuin kahden asunnon loukussa. Hengellinen koti oli kyllä ortodoksisessa kirkossa, mutta välillä oli siirryttävä hengelliseen kakkosasuntoon, luterilaisen kirkon palveluksiin, rakkaiden virsien poljentoon, vähempien vaatimusten keskelle.
”Vaatimukset paastosta, rukouksesta, liturgisesta tarkkuudesta ja hyvään elämään pyrkimisestä löivät välillä korville niin lujaa, ettei puhe armosta niitä peittänyt. Jos kerran Jumala on armollinen, miksi hänen lähellään elämisestä täytyy tehdä tällainen esterata”, hän kertoo huutaneensa vaikeimpina hetkinään.
Keskiaho nostaa esille asian, josta harvemmin puhutaan; nimittäin sen, millaisena kristinusko ja uskonnot ylipäätään näyttäytyvät ja millaisia vaatimuksia niiden opetukset uskovalle asettavat. Kristinuskon osalta arviointia hankaloittaa tietysti kulttuurinen ja opillinen hajanaisuus, mitä Keskiahon puheenvuorokin osaltaan todistaa.
Kolmesta niin sanotusta kirjauskonnosta islam on varmaan tässä suhteessa kaikkein vaativin. Kristinuskon ja juutalaisuuden valtavirrat eivät sentään kehota jäseniään avoimeen sotaan vääräuskoisia vastaan, vaikka sitäkin niissä on historian saatossa tapahtunut. Molemmilla on kuitenkin vahva askeettinen perinne, joka on kantanut nykypäiviin saakka.
Kristikunnassa tuo perinne elää lähinnä luostareissa, joista sen vaikutukset heijastuvat muualle kirkon piiriin. Erämaaisillä kieltäymyksen teologia tosin vietiin pidemmälle, usein äärirajoille saakka. Luostareista kirjoitetaan nykyään ihannoivaan sävyyn, enemmän kuin aviollisesta kilvoittelusta, mikä lienee ajallemme oireellista sekin.
”En eronnut ortodoksisesta kirkosta siksi, että sen kirkkopolitiikka on vastenmielistä likaviemäriä täynnä löperöä hallintoa, työpaikkakiusaamista, verovarojen väärinkäyttöä ja kirkkojen välistä naurettavaa kissanhännänvetoa”, Keskiaho kirjoittaa. Mitään muutakaan raflaavaa ei eron taustalta löydy.
Keskiahon kirjoituksesta kuoriutuu esiin vanha kristillinen kiistakysymys armon ja tekojen suhteesta. Siitä on väännetty kättä apostolien ajoista lähtien ilman mainittavaa yksimielisyyttä. Reformaation synty kiteytyy tämän kysymyksen ympärille, ja se on ollut monien myöhempien hajaannusten syynä luterilaisuudessa.
Eipä siis ihme, jos saman asian kanssa kipuilee moni muukin luterilaisuudesta kääntynyt. Kirkkomme opetuspuheissakin korostuvat voittopuolisen useasti kristillisen elämän ihanteet, jotka kuulostavat helposti vaatimuksilta. – Siinäkö kaikki? Puheisiin kaivattaisiin enemmän pohdintaa ja itsensä alttiiksi asettamista.
RSS Feed
