Piispainkokouksen päätöksellä toimitetaan tänään kirkoissamme panihida Petsamon luostarin suomalaiskauden viimeiselle johtajalle, isä Paisille. Bolsevikit teloittivat hänet raskaiden kuulustelujen jälkeen Leningradissa 28.12.1940. Päivää ei valittu sattumalta, sillä se on vanhan ajanlaskun mukainen pyhittäjä Trifon Petsamolaisen muisto- ja kuolinpäivä.

Isä Paisi (Pavel Varlaamovitš Rjabov, synt. 1881) toimi Petsamon luostarin johtajana vuodet 1932–1939, skeemaigumeni Johannes Valamolaisen (isä Jakinfin) jälkeen. Paisin aikana Petsamon luostari tuli taloudellisesti toimeen omillaan, toisin kuin maineikkaat Valamo ja Konevitsa. Veljestöä oli 22 henkeä ja se oli nuorempaa kuin muualla.

Muita vaikeuksia luostarilla olikin sitten alueen erityisluonteesta ja Suomen kirkon johdon nurjasta suhtautumisesta johtuen aivan riittämiin.

Petsamon alue liitettiin Suomeen Tarton rauhansopimuksessa 1920. Keisari Aleksanteri II oli luvannut Petsamon jo vuonna 1864 vastineeksi suomalaisten luovuttamasta Siestarjoen (Rajajoen) asetehtaan ympäristöstä Pietarin pohjoispuolella. Lupaus jäi tosin lunastamatta, mutta suomalaiset osasivat sitä vaatia Tartossa uusilta vallanpitäjiltä, jotka suostuivat asiaan pakkoraossa keskellä Venäjän sisällissotaa.

Petsamon seutu oli uusille suomalaisille isännille kulttuurisesti vierasta maata ja luostari vielä vieraampi. Munkkien oli haettava Suomen kansalaisuutta ja ryhdyttävä uuden kirkollisen hallinnon alaisuuteen. Vaihtoehtoakaan jälkimmäiselle ei ollut, koska Venäjällä oli noussut valtaan ateistinen hallinto.

Nikkeliesiintymän löytyminen 1921 sekä alueen strategisen merkityksen kasvu 1930-luvulla vaikuttivat suuresti niin luostarin kuin alueen alkuperäisväestön, kolttien, elämään. Tosin jo uusi rajanveto oli tuonut vaikeuksia kolttien porotaloudelle, ja sota seurauksineen koitui molempien kohtaloksi evakuoinnin laiminlyönnin vuoksi.

Isä Paisi kohtasi monen muun luostariasukkaan tavoin marttyyrikuoleman vankileirien maassa. Venäjän ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan lukenut häntä pyhien joukkoon vuonna 2003 kuten kahta muuta Petsamon alueen uusmarttyyria, vaikka syytökset Paisia kohtaan oli myönnetty perättömiksi. Jospa oma kirkkomme korjaisi laiminlyönnin, olihan hän Suomen kansalainen ja Suomen ortodoksisen kirkon alaisen luostarin johtaja.

Isä Paisin ja Petsamon luostarin vaiheista voi lukea tutkija Elina Kahlan erinomaisesta ja mielenkiintoisesta teoksesta ”Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari” (Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020). 

Museovirasto laittoi viikko sitten nettiin yli 200 000 digitoitua vanhaa valokuvaa vapaaseen käyttöön. Joukossa on huomattavia kuva-aarteita myös oman kirkkomme elämästä. Itseäni kiinnostivat kuvat Valamon, Lintulan ja Konevitsan luostareista ajalta ennen sotia, joten tein niistä saman tien valikoidun kokoelman kaikkien katsottavaksi.

Pääosa kuvista on 1920–30-luvuilta, jolloin pyhiinvaeltajien ohella luostareissa alkoi näkyä runsain määrin myös muita matkailijoita. Tuore itsenäisyys ja nouseva elintaso innostivat ihmisiä liikkumaan laajalti erikoisissakin paikoissa kuten Lapin tuntureilla ja Karjalan laulumailla.

Luostarit kiinnostivat myös tuon ajan tunnetumpia persoonia kuten Mathilda Wredeä ja Olavi Paavolaista. Wrede vieraili Valamossa elämänsä ehtoopuolella ja Paavolainen 1930-luvun innossaan. Marsalkka Mannerheim puolestaan on kuvattu Konevitsan igumenin seurassa 1937, mutta hänellehän ortodoksisuus oli tuttua jo Nikolajevin ratsuväkikoulun ajoilta.

Lähestyvän sodan uhka saattoi tietysti olla yksi syy marsalkan luostarivierailuun, sijaitsihan Konevitsa kuten muutkin luostarimme strategisesti tärkeällä rajaseudulla. 

Laajasta kuva-aineistosta löytyy myös sodanaikaisia SA-kuvia evakuoidulta Valamon luostarisaarelta. Paljon puhuva on kuva  ehtoolliselle polvistuneista suomalaissotilaista pääkirkon tyhjänä ammottavan ikoniseinän edessä. Urkuharmonia polkeva upseeri  vaikuttaa luostarikirkossa melkeinpä koomiselta.

Vanhoissa valokuvissa viehättää sekin, että niissä "kuva tuntuu kertovan enemmän kuin tuhat sanaa". Kuvia otettiin ennen harvoin ja harkiten, usein arjen ulkopuolella, kun jotain merkityksellistä tapahtui. Ne saattavat avata oven sellaisen maailman, johon meillä on jokin tunneside, mutta josta kukaan ei ole enää kertomassa.

​Sadan vuoden takaisissa luostarikuvissa ihmiset näyttävät seesteisiltä, jotenkin paljailta. Jos työtä on tekeillä, se on konkreettista ja keskeytyy kuvauksen ajaksi. Aika tuntuu pysähtyvän huomattavasti pidemmäksi toviksi kuin mitä filmin valotus vaatii. ​– Vai onkohan kaikki tämä vain ajallisen etäisyyden tuomaa kultausta?

Tässä vielä linkit kuviin: 
Laatokan vanhat luostarit
Finna-hakupalvelu

Eilen päättyneellä lukiokurssilla kävimme viimeisinä asioina lävitse Suomen ortodoksisen kirkon sodanjälkeistä jälleenrakennusta. Sota oli ortodokseille valtava katastrofi; kirkko menetti 90 prosenttia omaisuudestaan ja 2/3 kirkon jäsenistä, 55 000 ortodoksia, jouduttiin evakuoimaan uusille asuinsijoille.

Aineellinen jälleenrakennus kuten uusien kirkkojen ja rukoushuoneiden rakentaminen tapahtui valtion varoilla, mutta hengellisestä jälleenrakennuksesta kirkon oli selviydyttävä omin voimin. 

Keskeisessä roolissa tässä työssä oli apulaispiispana 1955 ja myöhemmin arkkipiispana (1960) aloittanut Paavali, unohtamatta tietenkään niitä lukuisia pappeja ja kanttoreita, jotka heti sodan jälkeen pyörällä kylästä toiseen polkien yrittivät pitää evakkojen uskoa yllä uusilla luterilaisenemmistöisillä asuinsijoilla.

Arkkipiispa Paavali muistetaan ennen muuta liturgisen ymmärryksen syventäjänä, mistä syntyi myös merkittävää kirjallista tuotantoa. Lisäksi hän pyrki uudistamaan kirkkomusiikkia varhaisen kristillisen perinteen pohjalta ja luomaan henkistä liikkumatilaa enemmistön puristuksessa elävälle ortodoksiväestölle.

Paavali koki tehtäväkseen avata luterilaiselle enemmistölle ortodoksista uskonelämää ja kirkon apostolista perintöä. Ekumenian myötä kasvoi ymmärrys niin oppineiston kuin tavallisen kansankin parissa. Tästä syystä Paavalia voisi hyvällä syyllä kutsua vaikkapa luterilaisten valistajaksi.

Ortodoksien piirissä Paavali muistetaan myös ehtoolliskäytännön uudistajana. Tilanne oli 1960-luvun lopulla kutakuinkin sama kuin nyt koronarajoitusten aikana, että ehtoolliseen osallistuivat lähinnä pappi, kanttori ja kirkon isännöitsijä. Kirkkokansa ei katsonut itseään kelvolliseksi pyhiin lahjoihin, koska ei ollut käynyt synnintunnustuksella.

Paavalin aloitteesta piispainkokous päätti vuonna 1970, että ehtoolliseen voi osallistua useamminkin ilman edeltävää katumuksen sakramenttia, kunhan se tapahtuu rippi-isän siunauksella. Tämä päätös tai oikeastaan sen tulkinta on ajanut synnintunnustuksen tietynlaiseen marginaaliin ortodoksien elämässä.

Jonkinlainen hengellinen jälleenrakennus taitaa olla edessä myös koronakriisin jälkeen, koska normaali jumalanpalveluselämä on ollut katkolla jo 9 kuukautta. Kirkkojen sulkua jatkettiin hiljattain 10.1. saakka ja todennäköisesti lisää on tulossa. Rukouselämä uhkaa näivettyä ilman fyysistä yhteyttä jumalanpalvelukseen.

Jokohan suunnitelmat jälleenrakennustyölle alkavat hahmottua?
​