Eilen päättyneellä lukiokurssilla kävimme viimeisinä asioina lävitse Suomen ortodoksisen kirkon sodanjälkeistä jälleenrakennusta. Sota oli ortodokseille valtava katastrofi; kirkko menetti 90 prosenttia omaisuudestaan ja 2/3 kirkon jäsenistä, 55 000 ortodoksia, jouduttiin evakuoimaan uusille asuinsijoille.
Aineellinen jälleenrakennus kuten uusien kirkkojen ja rukoushuoneiden rakentaminen tapahtui valtion varoilla, mutta hengellisestä jälleenrakennuksesta kirkon oli selviydyttävä omin voimin.
Keskeisessä roolissa tässä työssä oli apulaispiispana 1955 ja myöhemmin arkkipiispana (1960) aloittanut Paavali, unohtamatta tietenkään niitä lukuisia pappeja ja kanttoreita, jotka heti sodan jälkeen pyörällä kylästä toiseen polkien yrittivät pitää evakkojen uskoa yllä uusilla luterilaisenemmistöisillä asuinsijoilla.
Arkkipiispa Paavali muistetaan ennen muuta liturgisen ymmärryksen syventäjänä, mistä syntyi myös merkittävää kirjallista tuotantoa. Lisäksi hän pyrki uudistamaan kirkkomusiikkia varhaisen kristillisen perinteen pohjalta ja luomaan henkistä liikkumatilaa enemmistön puristuksessa elävälle ortodoksiväestölle.
Paavali koki tehtäväkseen avata luterilaiselle enemmistölle ortodoksista uskonelämää ja kirkon apostolista perintöä. Ekumenian myötä kasvoi ymmärrys niin oppineiston kuin tavallisen kansankin parissa. Tästä syystä Paavalia voisi hyvällä syyllä kutsua vaikkapa luterilaisten valistajaksi.
Ortodoksien piirissä Paavali muistetaan myös ehtoolliskäytännön uudistajana. Tilanne oli 1960-luvun lopulla kutakuinkin sama kuin nyt koronarajoitusten aikana, että ehtoolliseen osallistuivat lähinnä pappi, kanttori ja kirkon isännöitsijä. Kirkkokansa ei katsonut itseään kelvolliseksi pyhiin lahjoihin, koska ei ollut käynyt synnintunnustuksella.
Paavalin aloitteesta piispainkokous päätti vuonna 1970, että ehtoolliseen voi osallistua useamminkin ilman edeltävää katumuksen sakramenttia, kunhan se tapahtuu rippi-isän siunauksella. Tämä päätös tai oikeastaan sen tulkinta on ajanut synnintunnustuksen tietynlaiseen marginaaliin ortodoksien elämässä.
Jonkinlainen hengellinen jälleenrakennus taitaa olla edessä myös koronakriisin jälkeen, koska normaali jumalanpalveluselämä on ollut katkolla jo 9 kuukautta. Kirkkojen sulkua jatkettiin hiljattain 10.1. saakka ja todennäköisesti lisää on tulossa. Rukouselämä uhkaa näivettyä ilman fyysistä yhteyttä jumalanpalvelukseen.
Jokohan suunnitelmat jälleenrakennustyölle alkavat hahmottua?
Aineellinen jälleenrakennus kuten uusien kirkkojen ja rukoushuoneiden rakentaminen tapahtui valtion varoilla, mutta hengellisestä jälleenrakennuksesta kirkon oli selviydyttävä omin voimin.
Keskeisessä roolissa tässä työssä oli apulaispiispana 1955 ja myöhemmin arkkipiispana (1960) aloittanut Paavali, unohtamatta tietenkään niitä lukuisia pappeja ja kanttoreita, jotka heti sodan jälkeen pyörällä kylästä toiseen polkien yrittivät pitää evakkojen uskoa yllä uusilla luterilaisenemmistöisillä asuinsijoilla.
Arkkipiispa Paavali muistetaan ennen muuta liturgisen ymmärryksen syventäjänä, mistä syntyi myös merkittävää kirjallista tuotantoa. Lisäksi hän pyrki uudistamaan kirkkomusiikkia varhaisen kristillisen perinteen pohjalta ja luomaan henkistä liikkumatilaa enemmistön puristuksessa elävälle ortodoksiväestölle.
Paavali koki tehtäväkseen avata luterilaiselle enemmistölle ortodoksista uskonelämää ja kirkon apostolista perintöä. Ekumenian myötä kasvoi ymmärrys niin oppineiston kuin tavallisen kansankin parissa. Tästä syystä Paavalia voisi hyvällä syyllä kutsua vaikkapa luterilaisten valistajaksi.
Ortodoksien piirissä Paavali muistetaan myös ehtoolliskäytännön uudistajana. Tilanne oli 1960-luvun lopulla kutakuinkin sama kuin nyt koronarajoitusten aikana, että ehtoolliseen osallistuivat lähinnä pappi, kanttori ja kirkon isännöitsijä. Kirkkokansa ei katsonut itseään kelvolliseksi pyhiin lahjoihin, koska ei ollut käynyt synnintunnustuksella.
Paavalin aloitteesta piispainkokous päätti vuonna 1970, että ehtoolliseen voi osallistua useamminkin ilman edeltävää katumuksen sakramenttia, kunhan se tapahtuu rippi-isän siunauksella. Tämä päätös tai oikeastaan sen tulkinta on ajanut synnintunnustuksen tietynlaiseen marginaaliin ortodoksien elämässä.
Jonkinlainen hengellinen jälleenrakennus taitaa olla edessä myös koronakriisin jälkeen, koska normaali jumalanpalveluselämä on ollut katkolla jo 9 kuukautta. Kirkkojen sulkua jatkettiin hiljattain 10.1. saakka ja todennäköisesti lisää on tulossa. Rukouselämä uhkaa näivettyä ilman fyysistä yhteyttä jumalanpalvelukseen.
Jokohan suunnitelmat jälleenrakennustyölle alkavat hahmottua?
RSS Feed
