Ihminen lienee luomakunnan olennoista ainut, joka tiedostaa oman katoavaisuutensa. Tiedostaa tai ainakin tietää, koska asia on opittu jo koulun biologian tunnilla. Ajatus on kuitenkin helppo torjua, koska elämä tarjoaa niin paljon uutta ja mielenkiintoista varsinkin nuorena. Nuoren ei kuulu kuolla, sanotaan, mutta kun niin käy, elämän traagisuus tulee erityisellä tavalla esille.
Joku on todennut, että elämän tarkoitus on oppia hyväksymään elämän rajallisuus. Se on pääsääntöisesti elämänmittainen tehtävä. Toisille siihen annetaan enemmän vuosia, toisille vähemmän. Jos aikaa annetaan enemmän, voisi olettaa, että tehtävä tulisi ainakin jollain tavoin suoritetuksi. Näin kaiketi usein onkin.
Tilanne on toinen, jos elämä loppuu inhimillisesti katsoen ennenaikaisesti, äkillisesti ja yllättäen, jolloin kuolemaan ei ole voinut valmistautua. Toisaalta siitäkin mahdollisuudesta tulee tavan takaa muistutuksia päivittäisessä uutisvirrassa, joten ei ole perustetta jättää asiaa täysin vaille huomiota.
”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps. 90:10), muistuttaa psalminkirjoittaja ihmiselämän lyhyydestä ikuisuuden rinnalla.
Ihminen käyttää valtaisan määrän energiaa unohtaakseen päiviensä rajallisuuden. Yhtäältä turhat huolet ja murehtimiset, toisaalta jatkuva mukavuudenhalu täyttävät mielen. Nykyihmisellä menee keskimäärin jo niin lujaa, ettei yölevolle jää riittävästi aikaa. Unenpuutteesta on tullut kansanterveydellinen ongelma.
Viime päivinä on puhuttu paljon ilmastonmuutoksen torjunnasta. Etenkin nuorempi väki on herännyt asialle, joka koskee kipeästi juuri heidän ikäpolveaan tulevina vuosina. Raamatun luomiskertomuksen valossa ei ole kahta sanaa, etteikö asiassa tarvittaisi korjaavia toimia.
”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne (…) Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” (Matt. 6:26-27). Näistäkin jakeista avautuu ikuisuuden näkökulma, jonka voi kääntää rohkaisuksi ja voimavaraksi.
Joku on todennut, että elämän tarkoitus on oppia hyväksymään elämän rajallisuus. Se on pääsääntöisesti elämänmittainen tehtävä. Toisille siihen annetaan enemmän vuosia, toisille vähemmän. Jos aikaa annetaan enemmän, voisi olettaa, että tehtävä tulisi ainakin jollain tavoin suoritetuksi. Näin kaiketi usein onkin.
Tilanne on toinen, jos elämä loppuu inhimillisesti katsoen ennenaikaisesti, äkillisesti ja yllättäen, jolloin kuolemaan ei ole voinut valmistautua. Toisaalta siitäkin mahdollisuudesta tulee tavan takaa muistutuksia päivittäisessä uutisvirrassa, joten ei ole perustetta jättää asiaa täysin vaille huomiota.
”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps. 90:10), muistuttaa psalminkirjoittaja ihmiselämän lyhyydestä ikuisuuden rinnalla.
Ihminen käyttää valtaisan määrän energiaa unohtaakseen päiviensä rajallisuuden. Yhtäältä turhat huolet ja murehtimiset, toisaalta jatkuva mukavuudenhalu täyttävät mielen. Nykyihmisellä menee keskimäärin jo niin lujaa, ettei yölevolle jää riittävästi aikaa. Unenpuutteesta on tullut kansanterveydellinen ongelma.
Viime päivinä on puhuttu paljon ilmastonmuutoksen torjunnasta. Etenkin nuorempi väki on herännyt asialle, joka koskee kipeästi juuri heidän ikäpolveaan tulevina vuosina. Raamatun luomiskertomuksen valossa ei ole kahta sanaa, etteikö asiassa tarvittaisi korjaavia toimia.
”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne (…) Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” (Matt. 6:26-27). Näistäkin jakeista avautuu ikuisuuden näkökulma, jonka voi kääntää rohkaisuksi ja voimavaraksi.
RSS Feed
