Ortodoksisessa perinteessä on tapana suruviestin saapuessa esittää osanotto otsikossa mainituilla sanoilla. Toinen käytetty muoto on hautauspalveluksesta tuttu ”Ollos iäti muistettu!”. Osanoton ilmauksia on toki muitakin, mutta erityisesti tämä iankaikkisen muistamisen ajatus saa mietteliääksi; mitä se oikeastaan tarkoittaa ja kenelle se on suunnattu?
Psalminkirjoittajalla on muistamiseen hieman toisenlainen, voisi sanoa jopa inhorealistinen näkökulma. ”Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps. 102). Teksti olisikin melko lohduton, ellei jatko kääntäisi asiaa toiseksi; ”Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan...”
Hautausmaat ovat täynnä lähes unohdettuja ihmiskohtaloita; harvoinpa suomalaisilla hautuumailla mitään ruuhkaa ilmenee, ehkä jouluaattoa lukuun ottamatta. Toisin on itänaapurissa, jossa vainajien muistelupäivinä saattaa kalmoille kulkevista kiertyä jopa pitkänlainen jono tienvierustoille. Olen sen omakohtaisesti kokenut matkalla rajantakaiseen Karjalaan.
Perinteinen ortodoksinen puuristi haudalla ilmentää myös kaiken ajallisen katoavaisuutta. Jostain olen lukenut, että käsittelemätön puinen risti lahoaa ja maatuu puulajista riippuen parissa kolmessa vuosikymmenessä, siis yhdessä sukupolvessa eli suunnilleen siinä ajassa, jossa ihmisen muisto ainakin haalistuu, jollei nyt täysin unohdu.
Tätä taustaa vasten iankaikkisen muistamisen ajatus saa uutta merkittävyyttä. Me ihmiset olemme usein huonoja muistamaan ja hyviä unohtamaan. Näin ainakin mitä tulee olennaiseen ja tärkeään elämässä, usein se saa väistyä toisarvoisen kiireellisemmän tieltä.
Mitäpä muuta iankaikkisen muiston ajatus voisi meille tarkoittaa kuin edesmenneen rukouksellista muistamista. Asetamme tässäkin asiassa riman huomattavan korkealle, yli ajallisen ulottuvuuden, vaikka tiedämme oman heikkoutemme. Toiveemme ja rukouksemme on, että esirukous jatkuisi yli sukupolvien iankaikkisuuteen asti.
Iankaikkisen muiston voi ymmärtää myös rukouspyyntönä Jumalalle, kuten liturgian suuressa saatossa lausutaan: ”Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan…”. Mutta miksi tuollainen pyyntö, melkeinpä kehotus, vaikka hiuskarvankaan ei ole sanottu lähtevän päästämme (Matt. 10:30) Hänen tietämättään? Olisiko itsemme tähden, että osaisimme luottaa ja jaksaisimme uskoa..
Psalminkirjoittajalla on muistamiseen hieman toisenlainen, voisi sanoa jopa inhorealistinen näkökulma. ”Ihmisen elinaika on kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” (Ps. 102). Teksti olisikin melko lohduton, ellei jatko kääntäisi asiaa toiseksi; ”Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan...”
Hautausmaat ovat täynnä lähes unohdettuja ihmiskohtaloita; harvoinpa suomalaisilla hautuumailla mitään ruuhkaa ilmenee, ehkä jouluaattoa lukuun ottamatta. Toisin on itänaapurissa, jossa vainajien muistelupäivinä saattaa kalmoille kulkevista kiertyä jopa pitkänlainen jono tienvierustoille. Olen sen omakohtaisesti kokenut matkalla rajantakaiseen Karjalaan.
Perinteinen ortodoksinen puuristi haudalla ilmentää myös kaiken ajallisen katoavaisuutta. Jostain olen lukenut, että käsittelemätön puinen risti lahoaa ja maatuu puulajista riippuen parissa kolmessa vuosikymmenessä, siis yhdessä sukupolvessa eli suunnilleen siinä ajassa, jossa ihmisen muisto ainakin haalistuu, jollei nyt täysin unohdu.
Tätä taustaa vasten iankaikkisen muistamisen ajatus saa uutta merkittävyyttä. Me ihmiset olemme usein huonoja muistamaan ja hyviä unohtamaan. Näin ainakin mitä tulee olennaiseen ja tärkeään elämässä, usein se saa väistyä toisarvoisen kiireellisemmän tieltä.
Mitäpä muuta iankaikkisen muiston ajatus voisi meille tarkoittaa kuin edesmenneen rukouksellista muistamista. Asetamme tässäkin asiassa riman huomattavan korkealle, yli ajallisen ulottuvuuden, vaikka tiedämme oman heikkoutemme. Toiveemme ja rukouksemme on, että esirukous jatkuisi yli sukupolvien iankaikkisuuteen asti.
Iankaikkisen muiston voi ymmärtää myös rukouspyyntönä Jumalalle, kuten liturgian suuressa saatossa lausutaan: ”Muistakoon Herra Jumala valtakunnassaan…”. Mutta miksi tuollainen pyyntö, melkeinpä kehotus, vaikka hiuskarvankaan ei ole sanottu lähtevän päästämme (Matt. 10:30) Hänen tietämättään? Olisiko itsemme tähden, että osaisimme luottaa ja jaksaisimme uskoa..
RSS Feed
