Tästä aiheesta piti kirjoittaa jo viimeksi, mutta se jäi tilanpuutteen vuoksi tekemättä, nimittäin kirkkotilasta, pyhäkkötilasta, ja sen merkityksestä. Asia on saanut uutta painoarvoa tänä koronakeväänä, kun jo kahdeksatta viikkoa olemme nettipalvelusten varassa. Tällä tietoa kirkkoon päästään vasta elokuussa, jos päästään.
Palvelusten striimaukseen ryhdyttiin meillä koko lailla kylmiltään. Ei ehditty juuri pohtia virtuaalipalvelusten merkitystä kirkon jäsenille. Sanottiin, että rukous ei vaadi ”kulisseja”, mutta kuitenkin niitä haluttiin. Pidettiin itsestään selvänä, että pappi ja kanttori toimittavat palveluksia tyhjässä kirkossa ja seurakuntalaiset osallistuvat, mikäli mahdollista, videostriimin välityksellä.
Vanhan sanonnan mukaan matka kirkkoon on pieni pyhiinvaellus. Sunnuntaisin sen kruunaa tietysti osallistuminen Herran pyhään ehtoolliseen. Siihen valmistautuminen paastoineen ja rukouksineen on osa pyhiinvaellusta. Ihmismieli vaatii oman aikansa, paikkansa ja myöskin tilansa kääntyäkseen pyhän puoleen.
Nettipalveluksessa pyhiinvaellus kirkkoon jää ikään kuin puolitiehen. Poissa ovat näkö- ja kuuloaistin ulottumattomissa olevat asiat kuten tuohusten lämpö, suitsukkeen tuoksu ja ikonien kosketus sekä tietysti osallisuus pyhistä lahjoista. Psykofyysisinä hengellisinä olentoina me kaipaamme kaikkea tätä samoin kuin läsnäoloa ja yhteyttä muihin uskoviin.
Ortodoksinen jumalanpalvelus onkin vahvasti paikkasidonnainen laji ja sama koskee myös pyhiä toimituksia. Meillä ei esimerkiksi vihitä avioliittoon muualla kuin pyhäkössä. Pyhäkkötilalla ei ole pelkästään välineellistä arvoa, vaan kuten psalmitekstistä käy ilmi, sen merkitys on oleellisesti enemmän: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1)
Ortodoksisen kirkkotilan kolmijakoisuus toistaa Israelin pyhäkköteltan ja Salomon temppelin rakennetta; esipiha, pyhä ja kaikkien pyhin. Arkkitehtonisessa mielessä kirkkotilan keskeltä avautuu kaksi katselinjaa; toinen kohtisuoraan ylöspäin ja toinen kohti alttarin takaseinää. Kupolissa katse kohtaa pelastuksen, Kristus kaikkivaltiaan, ikonin ja alttarin apsiksessa Jumalansynnyttäjän, pelastuksen välittäjän.
Kirkkotila on siis taivaallisen ja maallisen kohtauspaikka. Se on pyhitetty sitä varten ja siitä syystä ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksella mm. kirkkojen konserttikäyttöön muussa tarkoituksessa kuin jumalanpalvelusmusiikin esittämiseksi.
Palvelusten striimaukseen ryhdyttiin meillä koko lailla kylmiltään. Ei ehditty juuri pohtia virtuaalipalvelusten merkitystä kirkon jäsenille. Sanottiin, että rukous ei vaadi ”kulisseja”, mutta kuitenkin niitä haluttiin. Pidettiin itsestään selvänä, että pappi ja kanttori toimittavat palveluksia tyhjässä kirkossa ja seurakuntalaiset osallistuvat, mikäli mahdollista, videostriimin välityksellä.
Vanhan sanonnan mukaan matka kirkkoon on pieni pyhiinvaellus. Sunnuntaisin sen kruunaa tietysti osallistuminen Herran pyhään ehtoolliseen. Siihen valmistautuminen paastoineen ja rukouksineen on osa pyhiinvaellusta. Ihmismieli vaatii oman aikansa, paikkansa ja myöskin tilansa kääntyäkseen pyhän puoleen.
Nettipalveluksessa pyhiinvaellus kirkkoon jää ikään kuin puolitiehen. Poissa ovat näkö- ja kuuloaistin ulottumattomissa olevat asiat kuten tuohusten lämpö, suitsukkeen tuoksu ja ikonien kosketus sekä tietysti osallisuus pyhistä lahjoista. Psykofyysisinä hengellisinä olentoina me kaipaamme kaikkea tätä samoin kuin läsnäoloa ja yhteyttä muihin uskoviin.
Ortodoksinen jumalanpalvelus onkin vahvasti paikkasidonnainen laji ja sama koskee myös pyhiä toimituksia. Meillä ei esimerkiksi vihitä avioliittoon muualla kuin pyhäkössä. Pyhäkkötilalla ei ole pelkästään välineellistä arvoa, vaan kuten psalmitekstistä käy ilmi, sen merkitys on oleellisesti enemmän: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1)
Ortodoksisen kirkkotilan kolmijakoisuus toistaa Israelin pyhäkköteltan ja Salomon temppelin rakennetta; esipiha, pyhä ja kaikkien pyhin. Arkkitehtonisessa mielessä kirkkotilan keskeltä avautuu kaksi katselinjaa; toinen kohtisuoraan ylöspäin ja toinen kohti alttarin takaseinää. Kupolissa katse kohtaa pelastuksen, Kristus kaikkivaltiaan, ikonin ja alttarin apsiksessa Jumalansynnyttäjän, pelastuksen välittäjän.
Kirkkotila on siis taivaallisen ja maallisen kohtauspaikka. Se on pyhitetty sitä varten ja siitä syystä ortodoksinen kirkko suhtautuu varauksella mm. kirkkojen konserttikäyttöön muussa tarkoituksessa kuin jumalanpalvelusmusiikin esittämiseksi.
RSS Feed
