Jo neljättä viikkoa jatkunut Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on saanut odotetusti myös kirkollisia ulottuvuuksia. Oma kirkkomme on selväsanaisesti tuominnut hyökkäyksen ja käynnistänyt tukitoimet sodan uhrien auttamiseksi. On myös valmisteltu Suomeen saapuvien pakolaisten vastaanottamista seurakunnissa ja hengellisen tuen tarjoamista, onhan pääosa tulijoista ortodokseja.
Selväsanaisesti on tuomittu myös Moskovan patriarkka Kirillin varaukseton tuki Venäjän sotatoimille. Kirill on muokannut Venäjän kirkosta Putinin hallinnon uutteran palvelijan sen jälkeen, kun hän tuli nykyiseen tehtäväänsä vuonna 2009. Kyse on oikeastaan kirkon vastapalveluksista hallinnolle.
Vuosikausia on Suomessakin ihasteltu Venäjän kirkkojen ja luostareiden jälleenrakennusta, joka on vaatinut runsaasti Putinin ja oligarkkien junailemia rahoja. Tässä rakennustyössä on haluttu nähdä lähes yksinomaan hengellisiä pyrkimyksiä, vaikka merkkejä muustakin on ollut kosolti ilmassa jo pitkään.
Nyt Venäjän kirkon johto maksaa kiitollisuudenvelkaansa tukemalla sotaa. Tuki kumpuaa etnofyletisminä tunnetusta harhaopista ja uskonnollisesta fundamentalismista, joka on luonteeltaan totalitaristista. Tämä Russkij mir tai venäläinen maailma -nimellä tunnettu opetus perustellaan uskonnolla ja se pyrkii oikeuttamaan venäläisen ylivallan kaikkialla maailmassa.
Ortodoksiteologit eri puolilta maailmaa julkaisivat viikko sitten kannanoton, jossa Venäjän kirkon ruokkima uskonnollinen nationalismi (fyletismi) tuomittiin harhaoppina kuten se on tehty jo Jerusalemin konsiilissa 1872. Sitä on toki esiintynyt myös muualla ortodoksisessa maailmassa sekä katolisten ja protestanttisten fundamentalistien keskuudessa.
Maallisen ja hengellisen vallan likeinen suhde on ollut Venäjälle luonteenomaista. Kommunistiaikanakin virallinen kirkko valjastettiin vallan juoksupojaksi. Kirkon oloja helpotettiin väliaikaisesti, kun tarvittiin tukea suuren isänmaallisen sodan ponnistuksiin. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.
Ortodoksisessa perinteessä on ollut kiusauksena nähdä maallisten vallanpitäjien sotasaavutukset erityisenä jumalallisen suosion osoituksena. Tämä koskee myös lukuisia Karjalassa käytyjä Ruotsin ja Venäjän vallan välisiä sotia, joissa sotapäällikkö Aleksanteri Nevski on nostettu suureksi ortodoksisen uskon puolustajaksi.
Jos jokin opetus viime viikoista on jäänyt niin se, että kanonisoitu kirkollinen historiankirjoitus siihen liitettyine intentioineen kaipaa sekin kriittistä tarkastelua. On uskallettava raaputtaa pintaa, vaikka alta paljastuisi kuinka suuria kauheuksia hyvänsä.
* * *
HUOM. Tekstissä mainitun teologien kannanoton allekirjoittaminen netissä ei tällä hetkellä ole mahdollista ilmeisesti jonkin teknisen häiriön vuoksi.
Selväsanaisesti on tuomittu myös Moskovan patriarkka Kirillin varaukseton tuki Venäjän sotatoimille. Kirill on muokannut Venäjän kirkosta Putinin hallinnon uutteran palvelijan sen jälkeen, kun hän tuli nykyiseen tehtäväänsä vuonna 2009. Kyse on oikeastaan kirkon vastapalveluksista hallinnolle.
Vuosikausia on Suomessakin ihasteltu Venäjän kirkkojen ja luostareiden jälleenrakennusta, joka on vaatinut runsaasti Putinin ja oligarkkien junailemia rahoja. Tässä rakennustyössä on haluttu nähdä lähes yksinomaan hengellisiä pyrkimyksiä, vaikka merkkejä muustakin on ollut kosolti ilmassa jo pitkään.
Nyt Venäjän kirkon johto maksaa kiitollisuudenvelkaansa tukemalla sotaa. Tuki kumpuaa etnofyletisminä tunnetusta harhaopista ja uskonnollisesta fundamentalismista, joka on luonteeltaan totalitaristista. Tämä Russkij mir tai venäläinen maailma -nimellä tunnettu opetus perustellaan uskonnolla ja se pyrkii oikeuttamaan venäläisen ylivallan kaikkialla maailmassa.
Ortodoksiteologit eri puolilta maailmaa julkaisivat viikko sitten kannanoton, jossa Venäjän kirkon ruokkima uskonnollinen nationalismi (fyletismi) tuomittiin harhaoppina kuten se on tehty jo Jerusalemin konsiilissa 1872. Sitä on toki esiintynyt myös muualla ortodoksisessa maailmassa sekä katolisten ja protestanttisten fundamentalistien keskuudessa.
Maallisen ja hengellisen vallan likeinen suhde on ollut Venäjälle luonteenomaista. Kommunistiaikanakin virallinen kirkko valjastettiin vallan juoksupojaksi. Kirkon oloja helpotettiin väliaikaisesti, kun tarvittiin tukea suuren isänmaallisen sodan ponnistuksiin. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.
Ortodoksisessa perinteessä on ollut kiusauksena nähdä maallisten vallanpitäjien sotasaavutukset erityisenä jumalallisen suosion osoituksena. Tämä koskee myös lukuisia Karjalassa käytyjä Ruotsin ja Venäjän vallan välisiä sotia, joissa sotapäällikkö Aleksanteri Nevski on nostettu suureksi ortodoksisen uskon puolustajaksi.
Jos jokin opetus viime viikoista on jäänyt niin se, että kanonisoitu kirkollinen historiankirjoitus siihen liitettyine intentioineen kaipaa sekin kriittistä tarkastelua. On uskallettava raaputtaa pintaa, vaikka alta paljastuisi kuinka suuria kauheuksia hyvänsä.
* * *
HUOM. Tekstissä mainitun teologien kannanoton allekirjoittaminen netissä ei tällä hetkellä ole mahdollista ilmeisesti jonkin teknisen häiriön vuoksi.
RSS Feed
