Syksy on normaalisti vilkasta toiminnan käynnistämisen aikaa. Nyt kirkollista elämää leimaa hiljaiselo, jossa jumalanpalvelusten lisäksi muukin toiminta tuntuu tapahtuvan säästöliekillä. Monet seurakuntien toimintapiirit ovat jääneet kokoontumisrajoitusten vuoksi lähtökuoppiinsa.
Viime päivien koronauutiset eivät ole olleet kovin luottamusta herättäviä, vaikka Avit eli Aluehallintovirastot pitivätkin rajoitukset lokakuun osalta ennallaan. Lievennyksiä tuskin on tulossa myöskään hiippakuntien kokoontumisrajoituksiin. Kasvomaskien käyttöähän suositeltiin jo elokuussa siinä tapauksessa, ettei turvavälejä voida noudattaa.
Helsingin hiippakunnassa on vedetty suhteellisen tiukkaa linjaa kokoontumisissa koko pandemian ajan. Muualla maassa meno on ollut vähän väljempää, joten on kiintoisaa nähdä, vaikuttavatko maakunnissa ilmenneet viime viikkojen tautiryppäät erityisesti itäisen hiippakunnan päätöksiin.
Tiukan linjan vuoksi on aiheutettu myös tarpeettomasti pahaa mieltä. Kyse on ollut lähinnä rajoitusten tapauskohtaisesta tulkinnasta. Niinkin on käynyt, että kymmenien kilometrien päästä kirkkoon tulleita ikäihmisiä on käännytetty ovelta, kun ennakkoilmoittautuminen on tehty hankalaksi ellei suorastaan mahdottomaksi. Näin ei tietenkään pitäisi toimia.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että jonkinlaisten rajoitusten kanssa on elettävä loppuvuoden lisäksi vielä hyvän matkaa seuraavaakin vuotta, kenties koko tuleva vuosi. Osa rajoituksista saattaa myös jäädä pysyviksi. Näin ollen on selvää, ettei tästä selvitä ilman vaurioita myöskään kirkon piirissä.
Ei ole lainkaan sanottua, että esimerkiksi jumalanpalveluksiin osallistuminen palaisi edes sille suhteellisen alhaiselle tasolle, jolla se oli ennen pandemian puhkeamista. Vaarana on myös kirkollisen talkooperinteen ja vapaaehtoistyön näivettyminen pitkäksi venyvän koronatauon aikana. Kuka vielä muistaa iloiset rupattelut kirkkokahvien äärellä?
Seurakunnilla on nyt tuhannen taalan paikka pitää kiinni paitsi veronmaksajistaan myös niistä aktiiveista, joiden varassa kirkollinen elämä pitkälti pyörii. Moni heistä on kokenut tarpeettomuuden tunnetta, kun osallistumisen mahdollisuuksia ei ole ollut tarjolla.
Jottain tarttis tehdä, ettei pandemian hellitettyä ole kadoksissa yhden sijasta myös ne 99 muuta (vrt. Luuk. 15:1–7), joiden etsimiseen eivät sitten riitä kenenkään aika ja voimavarat.
Viime päivien koronauutiset eivät ole olleet kovin luottamusta herättäviä, vaikka Avit eli Aluehallintovirastot pitivätkin rajoitukset lokakuun osalta ennallaan. Lievennyksiä tuskin on tulossa myöskään hiippakuntien kokoontumisrajoituksiin. Kasvomaskien käyttöähän suositeltiin jo elokuussa siinä tapauksessa, ettei turvavälejä voida noudattaa.
Helsingin hiippakunnassa on vedetty suhteellisen tiukkaa linjaa kokoontumisissa koko pandemian ajan. Muualla maassa meno on ollut vähän väljempää, joten on kiintoisaa nähdä, vaikuttavatko maakunnissa ilmenneet viime viikkojen tautiryppäät erityisesti itäisen hiippakunnan päätöksiin.
Tiukan linjan vuoksi on aiheutettu myös tarpeettomasti pahaa mieltä. Kyse on ollut lähinnä rajoitusten tapauskohtaisesta tulkinnasta. Niinkin on käynyt, että kymmenien kilometrien päästä kirkkoon tulleita ikäihmisiä on käännytetty ovelta, kun ennakkoilmoittautuminen on tehty hankalaksi ellei suorastaan mahdottomaksi. Näin ei tietenkään pitäisi toimia.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että jonkinlaisten rajoitusten kanssa on elettävä loppuvuoden lisäksi vielä hyvän matkaa seuraavaakin vuotta, kenties koko tuleva vuosi. Osa rajoituksista saattaa myös jäädä pysyviksi. Näin ollen on selvää, ettei tästä selvitä ilman vaurioita myöskään kirkon piirissä.
Ei ole lainkaan sanottua, että esimerkiksi jumalanpalveluksiin osallistuminen palaisi edes sille suhteellisen alhaiselle tasolle, jolla se oli ennen pandemian puhkeamista. Vaarana on myös kirkollisen talkooperinteen ja vapaaehtoistyön näivettyminen pitkäksi venyvän koronatauon aikana. Kuka vielä muistaa iloiset rupattelut kirkkokahvien äärellä?
Seurakunnilla on nyt tuhannen taalan paikka pitää kiinni paitsi veronmaksajistaan myös niistä aktiiveista, joiden varassa kirkollinen elämä pitkälti pyörii. Moni heistä on kokenut tarpeettomuuden tunnetta, kun osallistumisen mahdollisuuksia ei ole ollut tarjolla.
Jottain tarttis tehdä, ettei pandemian hellitettyä ole kadoksissa yhden sijasta myös ne 99 muuta (vrt. Luuk. 15:1–7), joiden etsimiseen eivät sitten riitä kenenkään aika ja voimavarat.
RSS Feed
