Helsingin hiippakunnan koronatiimi päätti 28.12. tiukentaa pyhäkköjen henkilörajoituksia ja keskeyttää seurakuntien muun kokoavan toiminnan tammikuun loppuun saakka. Päätös oli odotettu, joskin meni rajoitustoimien kestossa reippaasti yli sen, mitä aluehallintoviranomaiset eli Avit edellyttivät.
Aluehallintoviranomaiset tekevät päätöksiä tartuntatautilain ja kokoontumislain perusteella. Käsien ja pintojen puhdistamista sekä asiakkaiden ohjeistamista koskevat tartuntatautilain pykälät velvoittavat myös kirkkoa. Kokoontumiskielto sitä vastoin ei koske jumalanpalveluksia eikä muutakaan uskonnonharjoitusta.
On mielenkiintoista seurata, kuinka kansankirkoissamme reagoidaan viranomaisrajoituksiin. Eilen radiossa haastateltu ev.lut. kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna teki selväksi, ettei viranomaisilla ole lain mukaan oikeutta puuttua uskonnonharjoitukseen yhdyskuntien omissa tiloissa.
Ev.lut. kirkossa jumalanpalvelusten osallistujamäärää onkin rajoitettu melko maltillisesti; noin kolmannes istumapaikoista täytetään. Huokunan mukaan joissain tapauksissa kirkkoihin voidaan ottaa korona-aikana useampikin sata kuulijaa. Pappina hän painotti jumalanpalvelusten hengellisesti tärkeää merkitystä seurakuntalaisille poikkeusoloissa.
Oma kirkkomme on vetänyt henkilörajoituksissa varsin tiukkaa linjaa koko pandemian ajan, ja paikoin rajoitukset ovat johtaneet jumalanpalvelusten peruuttamiseen kokonaan. Tiukkoja rajoituspäätöksiä ei ole perusteltu riittävästi eikä aina kovin uskottavastikaan. Puheet ortodoksien korkeammasta ikärakenteesta eivät vakuuta, kun käy kurkistamassa luterilaisen kirkon ovelta messun alkaessa. Mikäli tiukan rajoituslinjan tarkoituksena onkin suojella vähälukuista papistoa sairastumasta, sen voisi todeta myös ääneen.
Edellä sanottua ei pidä tulkita vastalauseeksi rajoituksia kohtaan sinänsä, ei etenkään, kun tieto omikron-variantin vaikutuksista alkaa vasta hahmottua. Moni jätti jo joulukuussa kirkkokäynnit väliin, mikä saattoi olla viisastakin. Pientä kritiikkiä kohdistaisin kuitenkin rajoituspäätösten kestoon.
Jo pandemian aiemmissa vaiheissa on havaittu, että kirkkomme ei ole kovin sukkelaliikkeinen rajoitusten purkamisessa, vaikka tilanne olisi muuttunut. Sama näyttäisi olevan edessä myös tammikuun puolivälissä, kun Avin julistama sulkutila päättyy. Tiettyä malttia rajoitusten kestoon siis kaivattaisiin.
Pitkä sulkutila hankaloittaa erityisesti seurakuntien toimintapiirien työn suunnittelua. Ulkopuolisia alustajia ja vierailijoita on vaikea mennä sopimaan, kun tautitilanne vaihtelee ja rajoitusten kestossa on tällainen ylimääräinen ortodoksinen viive ja vaikeuskerroin.
Toivotaan kuitenkin, että tilanne rauhoittuu alkuvuodesta ja päästään taas vähän isommalla joukolla kokoontumaan – tai kokoontumaan nyt ainakin.
Aluehallintoviranomaiset tekevät päätöksiä tartuntatautilain ja kokoontumislain perusteella. Käsien ja pintojen puhdistamista sekä asiakkaiden ohjeistamista koskevat tartuntatautilain pykälät velvoittavat myös kirkkoa. Kokoontumiskielto sitä vastoin ei koske jumalanpalveluksia eikä muutakaan uskonnonharjoitusta.
On mielenkiintoista seurata, kuinka kansankirkoissamme reagoidaan viranomaisrajoituksiin. Eilen radiossa haastateltu ev.lut. kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna teki selväksi, ettei viranomaisilla ole lain mukaan oikeutta puuttua uskonnonharjoitukseen yhdyskuntien omissa tiloissa.
Ev.lut. kirkossa jumalanpalvelusten osallistujamäärää onkin rajoitettu melko maltillisesti; noin kolmannes istumapaikoista täytetään. Huokunan mukaan joissain tapauksissa kirkkoihin voidaan ottaa korona-aikana useampikin sata kuulijaa. Pappina hän painotti jumalanpalvelusten hengellisesti tärkeää merkitystä seurakuntalaisille poikkeusoloissa.
Oma kirkkomme on vetänyt henkilörajoituksissa varsin tiukkaa linjaa koko pandemian ajan, ja paikoin rajoitukset ovat johtaneet jumalanpalvelusten peruuttamiseen kokonaan. Tiukkoja rajoituspäätöksiä ei ole perusteltu riittävästi eikä aina kovin uskottavastikaan. Puheet ortodoksien korkeammasta ikärakenteesta eivät vakuuta, kun käy kurkistamassa luterilaisen kirkon ovelta messun alkaessa. Mikäli tiukan rajoituslinjan tarkoituksena onkin suojella vähälukuista papistoa sairastumasta, sen voisi todeta myös ääneen.
Edellä sanottua ei pidä tulkita vastalauseeksi rajoituksia kohtaan sinänsä, ei etenkään, kun tieto omikron-variantin vaikutuksista alkaa vasta hahmottua. Moni jätti jo joulukuussa kirkkokäynnit väliin, mikä saattoi olla viisastakin. Pientä kritiikkiä kohdistaisin kuitenkin rajoituspäätösten kestoon.
Jo pandemian aiemmissa vaiheissa on havaittu, että kirkkomme ei ole kovin sukkelaliikkeinen rajoitusten purkamisessa, vaikka tilanne olisi muuttunut. Sama näyttäisi olevan edessä myös tammikuun puolivälissä, kun Avin julistama sulkutila päättyy. Tiettyä malttia rajoitusten kestoon siis kaivattaisiin.
Pitkä sulkutila hankaloittaa erityisesti seurakuntien toimintapiirien työn suunnittelua. Ulkopuolisia alustajia ja vierailijoita on vaikea mennä sopimaan, kun tautitilanne vaihtelee ja rajoitusten kestossa on tällainen ylimääräinen ortodoksinen viive ja vaikeuskerroin.
Toivotaan kuitenkin, että tilanne rauhoittuu alkuvuodesta ja päästään taas vähän isommalla joukolla kokoontumaan – tai kokoontumaan nyt ainakin.
RSS Feed
