Museovirasto laittoi viikko sitten nettiin yli 200 000 digitoitua vanhaa valokuvaa vapaaseen käyttöön. Joukossa on huomattavia kuva-aarteita myös oman kirkkomme elämästä. Itseäni kiinnostivat kuvat Valamon, Lintulan ja Konevitsan luostareista ajalta ennen sotia, joten tein niistä saman tien valikoidun kokoelman kaikkien katsottavaksi.
Pääosa kuvista on 1920–30-luvuilta, jolloin pyhiinvaeltajien ohella luostareissa alkoi näkyä runsain määrin myös muita matkailijoita. Tuore itsenäisyys ja nouseva elintaso innostivat ihmisiä liikkumaan laajalti erikoisissakin paikoissa kuten Lapin tuntureilla ja Karjalan laulumailla.
Luostarit kiinnostivat myös tuon ajan tunnetumpia persoonia kuten Mathilda Wredeä ja Olavi Paavolaista. Wrede vieraili Valamossa elämänsä ehtoopuolella ja Paavolainen 1930-luvun innossaan. Marsalkka Mannerheim puolestaan on kuvattu Konevitsan igumenin seurassa 1937, mutta hänellehän ortodoksisuus oli tuttua jo Nikolajevin ratsuväkikoulun ajoilta.
Lähestyvän sodan uhka saattoi tietysti olla yksi syy marsalkan luostarivierailuun, sijaitsihan Konevitsa kuten muutkin luostarimme strategisesti tärkeällä rajaseudulla.
Laajasta kuva-aineistosta löytyy myös sodanaikaisia SA-kuvia evakuoidulta Valamon luostarisaarelta. Paljon puhuva on kuva ehtoolliselle polvistuneista suomalaissotilaista pääkirkon tyhjänä ammottavan ikoniseinän edessä. Urkuharmonia polkeva upseeri vaikuttaa luostarikirkossa melkeinpä koomiselta.
Vanhoissa valokuvissa viehättää sekin, että niissä "kuva tuntuu kertovan enemmän kuin tuhat sanaa". Kuvia otettiin ennen harvoin ja harkiten, usein arjen ulkopuolella, kun jotain merkityksellistä tapahtui. Ne saattavat avata oven sellaisen maailman, johon meillä on jokin tunneside, mutta josta kukaan ei ole enää kertomassa.
Sadan vuoden takaisissa luostarikuvissa ihmiset näyttävät seesteisiltä, jotenkin paljailta. Jos työtä on tekeillä, se on konkreettista ja keskeytyy kuvauksen ajaksi. Aika tuntuu pysähtyvän huomattavasti pidemmäksi toviksi kuin mitä filmin valotus vaatii. – Vai onkohan kaikki tämä vain ajallisen etäisyyden tuomaa kultausta?
Tässä vielä linkit kuviin:
Laatokan vanhat luostarit
Finna-hakupalvelu
Pääosa kuvista on 1920–30-luvuilta, jolloin pyhiinvaeltajien ohella luostareissa alkoi näkyä runsain määrin myös muita matkailijoita. Tuore itsenäisyys ja nouseva elintaso innostivat ihmisiä liikkumaan laajalti erikoisissakin paikoissa kuten Lapin tuntureilla ja Karjalan laulumailla.
Luostarit kiinnostivat myös tuon ajan tunnetumpia persoonia kuten Mathilda Wredeä ja Olavi Paavolaista. Wrede vieraili Valamossa elämänsä ehtoopuolella ja Paavolainen 1930-luvun innossaan. Marsalkka Mannerheim puolestaan on kuvattu Konevitsan igumenin seurassa 1937, mutta hänellehän ortodoksisuus oli tuttua jo Nikolajevin ratsuväkikoulun ajoilta.
Lähestyvän sodan uhka saattoi tietysti olla yksi syy marsalkan luostarivierailuun, sijaitsihan Konevitsa kuten muutkin luostarimme strategisesti tärkeällä rajaseudulla.
Laajasta kuva-aineistosta löytyy myös sodanaikaisia SA-kuvia evakuoidulta Valamon luostarisaarelta. Paljon puhuva on kuva ehtoolliselle polvistuneista suomalaissotilaista pääkirkon tyhjänä ammottavan ikoniseinän edessä. Urkuharmonia polkeva upseeri vaikuttaa luostarikirkossa melkeinpä koomiselta.
Vanhoissa valokuvissa viehättää sekin, että niissä "kuva tuntuu kertovan enemmän kuin tuhat sanaa". Kuvia otettiin ennen harvoin ja harkiten, usein arjen ulkopuolella, kun jotain merkityksellistä tapahtui. Ne saattavat avata oven sellaisen maailman, johon meillä on jokin tunneside, mutta josta kukaan ei ole enää kertomassa.
Sadan vuoden takaisissa luostarikuvissa ihmiset näyttävät seesteisiltä, jotenkin paljailta. Jos työtä on tekeillä, se on konkreettista ja keskeytyy kuvauksen ajaksi. Aika tuntuu pysähtyvän huomattavasti pidemmäksi toviksi kuin mitä filmin valotus vaatii. – Vai onkohan kaikki tämä vain ajallisen etäisyyden tuomaa kultausta?
Tässä vielä linkit kuviin:
Laatokan vanhat luostarit
Finna-hakupalvelu
RSS Feed
