Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on ollut hengellisten kesätapahtumien superviikonloppu. Koolla olivat niin luterilaiset vanhat herätysliikkeet kuin vähän uudemmatkin kirkolliset yhteisöt. Tapahtumia siunattiin erinomaisen kauniilla ja helteisellä säällä, joka pyyhkäisi koronavuosien ankeuden varmaan monenkin juhlavieraan mielessä muistojen joukkoon.
Itse kävin eilen vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa Lopen Räyskälässä. Seurojen kuvasivuilta havaitsin, että paikalla oli ollut myös ulkoministeri Pekka Haavisto, jolla on tapana vierailla hengellisissä kesäjuhlissa. Neljä vuotta sitten Haavisto oli ollut puhumassa Herättäjäjuhlilla ja maininnut käyneensä edelliskesänä vanhoillislestadiolaisen ystävänsä kanssa Porin Suviseuroissa.
Sieltä kotiin ajellessaan Haavisto oli kertonut pohtineensa, ”millainen kulttuurinen mosaiikki Suomi on jo ihan meidän suomalaistenkin kesken. Monikulttuurinen Suomi". Lausahdus saattoi olla samalla pieni piikki tiettyyn poliittiseen ilmansuuntaan, mutta kyllä asian voi noinkin nähdä.
Uskonnollinen identiteetti ei ole kaikkein suosituimpia aiheita suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Jos uskonnosta ylipäätään puhutaan ja kirjoitetaan, siihen liitetään luvattoman paljon negatiivisia mielikuvia. Mediassa asia näkyy enemmän vapautena uskonnosta kuin vapautena uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa myös siihen, millä tavoin uskonnolliset lähtökohdat omaava nuori kykenee säilyttämään terveen ja voimaannuttavan suhteen omiin juuriinsa. Osansa tähän on tietysti myös sillä, kuinka uskonyhteisö kykenee puolestaan käsittelemään sen rajapinnoilla tapahtuvaa liikehdintää.
Suviseurojen 80 000 seuravieraasta karkean arvioni mukaan kaksi kolmannesta ellei enemmänkin on lapsia ja nuoria. Suuren perhekoon ohella asiaan vaikuttaa myös se, että nuoret tuntevat vetoa tilaisuuksiin, joissa omaa taustaa ja elämänasennetta ei tarvitse selitellä kuten arkielämän paineisessa vähemmistöasemassa.
Samalla tavalla identiteettiä vahvistavina nähdään myös ortodoksioppilaiden koululaisliturgiat sekä kesäiset kristinoppileirit ja muu leiritoiminta nuorten omienkin arvioiden mukaan. Kokemus on yleinen ja monien erilaisten yhteisöjen jakama.
Suviseuroissa heräsi kysymys, mihin nämä viereisellä seurapenkillä istuvat nuoret katoavat kymmenen, kahdenkymmen vuoden kuluessa? Osa jatkaa perheen traditiota ja uusi jälkikasvu valloittaa seurakentän. Mutta missä ovat ne, joille liikkeen sisäinen yhtenäiskulttuuri ja ympäröivän yhteiskunnan paineet ovat käyneet liian raskaiksi?
Suomi voi olla monikulttuurinen, mutta suomalainen yhteiskunta ei taida sitä aidosti olla. Itsekritiikin aihetta on ainakin valtamedialla, opetushallinnolla ja poliittisilla päätöksentekijöillä. Yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoituminen 2000-luvulla osoittaa, että vähän itse kullakin olisi tarvetta tutustua oman kuplan ulkopuoliseen elämään.
Itse kävin eilen vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa Lopen Räyskälässä. Seurojen kuvasivuilta havaitsin, että paikalla oli ollut myös ulkoministeri Pekka Haavisto, jolla on tapana vierailla hengellisissä kesäjuhlissa. Neljä vuotta sitten Haavisto oli ollut puhumassa Herättäjäjuhlilla ja maininnut käyneensä edelliskesänä vanhoillislestadiolaisen ystävänsä kanssa Porin Suviseuroissa.
Sieltä kotiin ajellessaan Haavisto oli kertonut pohtineensa, ”millainen kulttuurinen mosaiikki Suomi on jo ihan meidän suomalaistenkin kesken. Monikulttuurinen Suomi". Lausahdus saattoi olla samalla pieni piikki tiettyyn poliittiseen ilmansuuntaan, mutta kyllä asian voi noinkin nähdä.
Uskonnollinen identiteetti ei ole kaikkein suosituimpia aiheita suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Jos uskonnosta ylipäätään puhutaan ja kirjoitetaan, siihen liitetään luvattoman paljon negatiivisia mielikuvia. Mediassa asia näkyy enemmän vapautena uskonnosta kuin vapautena uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa myös siihen, millä tavoin uskonnolliset lähtökohdat omaava nuori kykenee säilyttämään terveen ja voimaannuttavan suhteen omiin juuriinsa. Osansa tähän on tietysti myös sillä, kuinka uskonyhteisö kykenee puolestaan käsittelemään sen rajapinnoilla tapahtuvaa liikehdintää.
Suviseurojen 80 000 seuravieraasta karkean arvioni mukaan kaksi kolmannesta ellei enemmänkin on lapsia ja nuoria. Suuren perhekoon ohella asiaan vaikuttaa myös se, että nuoret tuntevat vetoa tilaisuuksiin, joissa omaa taustaa ja elämänasennetta ei tarvitse selitellä kuten arkielämän paineisessa vähemmistöasemassa.
Samalla tavalla identiteettiä vahvistavina nähdään myös ortodoksioppilaiden koululaisliturgiat sekä kesäiset kristinoppileirit ja muu leiritoiminta nuorten omienkin arvioiden mukaan. Kokemus on yleinen ja monien erilaisten yhteisöjen jakama.
Suviseuroissa heräsi kysymys, mihin nämä viereisellä seurapenkillä istuvat nuoret katoavat kymmenen, kahdenkymmen vuoden kuluessa? Osa jatkaa perheen traditiota ja uusi jälkikasvu valloittaa seurakentän. Mutta missä ovat ne, joille liikkeen sisäinen yhtenäiskulttuuri ja ympäröivän yhteiskunnan paineet ovat käyneet liian raskaiksi?
Suomi voi olla monikulttuurinen, mutta suomalainen yhteiskunta ei taida sitä aidosti olla. Itsekritiikin aihetta on ainakin valtamedialla, opetushallinnolla ja poliittisilla päätöksentekijöillä. Yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoituminen 2000-luvulla osoittaa, että vähän itse kullakin olisi tarvetta tutustua oman kuplan ulkopuoliseen elämään.
RSS Feed
