Eilinen (su 8.1.) Teofanian jälkijuhlan liturgia Mineassa oli taas kerran rohkaiseva tilaisuus. Palvelukseen osallistui parisenkymmentä henkeä vauvasta vaariin, mikä on Minean kokoisessa tilassa huomattavan suuri määrä. Ilahduttavasti kirkkokansaa oli saapunut lähialueelta Hämeenlinnaa myöten, joten kirkkokahveilla riitti juttuseuraa.
​
Minean toiminta käynnistyi viime keväänä käytännössä uudelleen, kun seurakunnan koronarajoitukset lopulta poistuivat. Syyskautta 2021 lukuun ottamatta tilaisuuksia oli korona-aikana mahdotonta järjestää tiukan henkilörajoituksen vuoksi, joten patoutunutta toiminnan tarvetta oli kertynyt yllättävän paljon.

Viime kesänä Mineassa aloitettiin ukrainankielisen papin, isä Alexanderin (Zanemonets) toimittamat slaavinkieliset liturgiat Ortodoksiapiirin organisoimana kerran kuukaudessa. Lisäksi Ukrainan pakolaisille on hankittu avustustarvikkeita, järjestetty kirkkokyyti Hämeenlinnaan ja tarjottu diakonialounas Minean tiloissa.

Näitä toimintoja samoin kuin seurakunnan jumalanpalveluksia ja muuta toimintaa on jokseenkin mahdotonta suunnitella ja organisoida Riihimäellä ilman paikkakunnalla sijaitsevaa toimitilaa. Rukoushuone oheistiloineen luo aktiivisuutta ja toiminta pitää tilan elävänä, joten vaikutus ilmenee molempiin suuntiin.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että seurakunnan piirissä on ilmennyt pyrkimystä sulkea pohjoisen toimialueen tilat Riihimäellä ja Forssassa. Sitä kummallisempaa se on, kun Minean toiminta suhteutettuna väestöpohjaan lienee vilkkaampaa kuin paikoin pääkaupunkiseudulla.

Viime vuosina on kirkossakin mainittu, etteivät tärkeintä ole seinät vaan toiminta. Tällä tarkoitetaan, ettei kaikkia kiinteistöjä ole tarpeen omistaa vaan osa toiminnasta voi tapahtua vuokratiloissa. Näin Riihimäellä ja Forssassa on juuri toimittu ja kustannukset ovat minimaalisia verrattuna omistustilojen tuomiin korjaus- ja muihin velvoitteisiin.

Seurakunta ei tietenkään voi luopua historiallisesti arvokkaista kirkkorakennuksistaan, koska niille on vaikea nähdä muuta hyväksyttävää käyttöä. Sen vuoksi ei kuitenkaan pidä sulkea tiloja siellä, missä on toimintaa. Aktiivisuus on paikallista, eikä sitä voi mahtikäskyillä siirtää toiselle paikkakunnalle.

Myös Ukrainan pakolaistilanne puoltaa tilojen tarvetta muuallakin kuin Helsingissä. Riihimäelle on sijoitettu 500–600 ukrainalaista, mm. kaikki lemmikkiensä kanssa maahan tulevat, joten uutta väkeä tulee koko ajan. Sama on tilanne monella muullakin pienellä paikkakunnalla seurakunnan alueella.
​

​Luterilaista kirkkoa on Suomessa luonnehdittu sanan kirkoksi. Näin siitä syystä, että saarna on vanhastaan ollut luterilaisen jumalanpalveluksen keskipisteenä. Tämä juontuu reformaation perinteestä, jossa usko on ankkuroitu kiinteästi Raamatun sanaan ja melkeinpä vain siihen. Saarna ei tosin välttämättä ole enää heilläkään samalla tavalla keskiössä.
 
Seurasin tänään Vatikaanin YouTube-kanavalta paavi Benedictuksen siunaustilaisuutta ja yllätyin puheen vähyydestä. Tilaisuuden alussa toimitettu ehtoollismessu oli sekin varsin vähäsanainen, mutta kaunista kuorolaulua oli sitäkin enemmän. 
 
Olen pari kertaa saanut osallistua katoliseen messuun ja tehnyt saman havainnon; vähemmän puhetta, enemmän hiljentymistä kuin esimerkiksi meillä ortodokseilla. Paavin siunaustilaisuuteenkin mahtui kaksi pidempää hiljaista hetkeä. Vähempien sanojen lisäksi minut yllätti aikanaan sekin, että ehtoollismessu voidaan toimittaa jopa alle puolessa tunnissa!
 
Jos jostakin kirkosta pitäisi puhua sanan kirkkona niin ortodoksisesta. Olen koettanut kyselläkin, mistä palveluskaavojemme monisanaisuus johtuu, mutta en ole saanut siihen kunnollista vastausta tai en oikeastaan vastausta lainkaan. Ehkä kyse on perinteen (tradition) ylikorostumisesta, toisin sanoen, että tekstejä kootessa ja/ tai muokatessa ei ole raaskittu jättää mitään pois. Voin olla väärässäkin.
 
Sanan lisäksi palveluksissamme on toki paljon muutakin kuten ikoneja, suitsutusta, liikettä ja kaunista kirkkolaulua. Viimemainittua tosin rasittaa sanojen paljous jopa siinä määrin, etteivät kuorolaiset aina tahdo ehtiä kaikkea laulaa. Erityisen onnettomalta tuntui aikanaan uusi nuottiliturgia (2011), jonka teksteistä runollisuus ja laulettavuus ovat paikka paikoin edelleenkin kovin kaukana. 
 
Loppukaneettina ehdottaisin, että sanan kirkko tarkoittaisi jatkossa ortodoksista kirkkoa siitäkin huolimatta, että meillä on myös ikonimme, suitsutuksemme ja kaikki muukin. Tai että sanan kirkolla ei ainakaan tarkoitettaisi pelkästään luterilaista kirkkoa, vaikka nimitykselle on historian saatossa ollut perusteensa. Luterilainen jumalanpalvelus on kuitenkin päässyt monisanaisuudestaan väljemmille vesille.
 
Toki myönnän senkin, että ”sanalla” tarkoitetaan näissä yhteyksissä ennen kaikkea Raamatun sanaa, ja Sana isolla kirjoitettuna tarkoittaa Kristusta kuten Johanneksen evankeliumin ensiluvusta ilmenee. Siinä mielessä kristilliset kirkot ovat kaikki Sanan kirkkoja. Jos terminologinen ehdotukseni tökkii jotakuta oikeampiuskoista, niin kävisikö kompromissina sanan kirjoittaminen isolla alkukirjaimella?
 

Suomen Turku julistaa vuosittain joulurauhan, mutta maailman melskeiltä se ei meitä suojaa. Symbolinen joulurauhanjulistus kuuluu suomalaisen joulunvieton perinteisiin, jotka muuttuvat varsin hitaasti. Tänä vuonna näihin perinteisiin saivat tai pikemminkin joutuivat tutustumaan myös maahamme sotaa paenneet ukrainalaisperheet. 
 
Myös ortodoksit Ukrainassa tai ainakin osa heistä on alkanut viettää joulua samaan aikaan kanssamme. Muutos käynnistyi Krimin miehityksen jälkeen ja Venäjän hyökkäyssodan vuoksi siihen on jopa kannustettu. Konstantinopolin patriarkaatin vuonna 2019 Ukrainan kirkolle myöntämä autokefalia vahvistanee sekin joulun ajoituksen kreikkalaista käytäntöä. Maan kreikkalaiskatoliset (ent. uniaatit) ovat toki pitkään viettäneet joulua katolisen äitikirkkonsa kanssa.
 
Katolisen kirkon johtaja paavi Franciscus ei edelleenkään tunnu olevan samalla aaltopituudella Ukrainan tilanteesta muiden kristillisten kirkkojen kanssa. Joulupäivän urbi et orbi -puhe oli hyvin varovainen, vaikka Venäjä tarkoituksellisesti häiritsi Ukrainan kristittyjen jouluun valmistautumista tappavilla pommituksilla. Teot voi tuomita tuomitsematta tekijää, mutta siihenkään Franciscus ei oikein kyennyt. 
 
Franciscus on käyttänyt varsin vaisusti vaikutusvaltaansa maailman suurimman kristillisen kirkon johtajana. Tilanne hämmentää, sillä onhan Venäjän hyökkäyksen kohteena myös viitisen miljoonaa paavin kaittavaa ukrainalaista. Pelkääkö hän katolilaisten aseman vaikeutumista Venäjällä vai miksi eteläisen Amerikan yhteiskunnallisen kuohunnan keskeltä noussut paavi asettelee sanansa niin varovaisesti, moni kyselee.
 
Joulurauha järkkyi omalla traagisella tavallaan myös täällä kotisuomessa. Rautjärven kirkon tuhopoltto kesken jouluaamun jumalanpalveluksen sai kysymään, mistä inhimillinen pahuus kumpuaa juuri kristittyjen tärkeimpien juhlapyhien aikaan? Tuoreessa muistissa on vielä Ylivieskan kirkon tuhopoltto pääsiäisenä 2016. Uudemmankin tapauksen taustalta löytynee inhimillistä tuskaa, mutta miksi aggressio kohdistuu kristilliseen ja kansallisestikin arvokkaaseen kulttuuriperintöön? 
 
Uutista seuratessa tuli mieleen, että mahtaako ortodoksinen kulttuuriperintö olla sekään suojassa tällaisilta teoilta. Onko pyhäkköjen paloturvallisuuden eteen tehty kaikki voitava ottaen huomioon, että jumalanpalveluksissamme ollaan huomattavan paljon tekemisissä tulen kanssa. Paloturvallisuus ja vartiointi toki maksavat, mutta kulttuurisen perinnön suojelu ja ihmisten turva tulisi kuitenkin asettaa tässä etusijalle. 
​

Mineassa toimitettiin eilen kuluvan vuoden neljäs slaavinkielinen liturgia. Mukana oli niin Ukrainasta tulleita pakolaisia kuin seudulla pidempään asuneita, taustaltaan venäjänkielisiä seurakuntalaisia sekä meitä suomenkielisiä, yhteensä parisenkymmentä henkeä. Slaavinkieliset liturgiat aloitettiin ennen muuta siksi, että halusimme palvella Riihimäellä asuvia ukrainalaisia, joita on noin 500–600, mutta myös edistää ihmisten välistä yhteyttä yli kielirajojen.

Kannustusta slaavinkielisiin palveluksiin saimme isä Heikki Huttuselta, joka toimii venäjänkielisen työn pappina seurakunnassa. Tämä tapahtui kesäkuussa Hämeenlinnassa, jonne järjestimme Riihimäen ukrainalaisille bussikuljetuksen slaavinkielisen kirkkopyhän viettoon. Ensimmäinen isä Alexanderin (Zanemonets) toimittama ja hyvinkääläisen Mikko Kurin laulama slaavin-/ suomenkielinen liturgia toimitettiin Mineassa heinäkuun alussa.

Slaavinkielisten palvelusten aloittaminen tapahtui paikallisen pyhäkköyhteisön eli Mineassa toimivan Riihimäen Ortodoksiapiirin toimesta. Pyhäkköyhteisöjen merkitystä korostetaan usein juhlapuheissa ja ylätason strategioissa, mutta käytännössä yhteisöt saavat toimia omin nokkinensa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö niissä arvostettaisi seurakunnan tarjoamia toimitiloja ja säännöllisiä liturgioita, päinvastoin. Mutta keskinäistä suhdetta voisi kehittää myös arvostavan yhteistyön suuntaan.

Ukrainan sotapakolaisia on tullut Suomeen tähän mennessä runsaat 40 000 henkeä, pääosa heistä on ortodokseja. Venäjän hajottaessa tarkoituksellisesti Ukrainan infrastruktuuria, pakolaisten määrä voi talven mittaan jopa kaksinkertaistua. Ortodoksisen kirkon, seurakuntien ja paikallisyhteisöjen apu ukrainalaisille on tietysti ollut vähäisten resurssien vuoksi rajallista, mutta sitä tarvitaan myös jatkossa. Omankielisen hengellisen yhteisön tuki on Suomesta suojaa hakeville erityisen merkityksellistä.

Kirkkomme teki oikean ratkaisun viime keväänä ohjatessaan kirkkopäiviin varatut rahat ukrainakielisen papin palkkaamiseen. Viime viikolla kokoontunut kirkolliskokous budjetoi tarvittavan rahoituksen myös tulevalle vuodelle. Isä Alexanderin työmaa ulottuu melkeinpä ”Hangosta Petsamoon” eli ukrainalaisia löytyy niin kaupungeista kuin maalaiskunnistakin kautta maan. Paikallisyhteisöjen tuki slaavinkielisten palvelusten järjestelyissä on tärkeää.
​
Marraskuun lopulla järjestimme Mineassa myös diakonialounaan, joka oli suunnattu tällä kertaa erityisesti Ukrainan pakolaisille. Ortodoksiapiiri valmisti ja kustansi ruoka- ja kahvitarjoilun ja lisäksi saimme ruokatarvikkeita jakoon paikallisilta kauppiailta edellisvuosien tapaan. Ateriavieraiden kiitollisuus oli silmiinpistävää. Tässäkin työssä paikallisyhteisöillä on tärkeä rooli ja se on syytä noteerata myös jatkossa.

​Pääkaupunkiseudun ev.lut. seurakuntien lehti Kirkko ja kaupunki julkaisi pari vuotta sitten kiinnostavan esseen, jossa ortodoksiseen kirkkoon liittynyt ja siitä eronnut Saila Keskiaho tilitti tuntojaan. Yhdentoista vuoden jäsenyys päättyi paluuseen luterilaisen kirkon jäseneksi. Syynä oli se, ettei Keskiahon kokema ulkopuolisuuden tunne ortodoksisessa kirkossa koskaan hellittänyt.

Keskiahon kuvauksesta voi päätellä, että hän oli ollut ikään kuin kahden asunnon loukussa. Hengellinen koti oli kyllä ortodoksisessa kirkossa, mutta välillä oli siirryttävä hengelliseen kakkosasuntoon, luterilaisen kirkon palveluksiin, rakkaiden virsien poljentoon, vähempien vaatimusten keskelle.

”Vaatimukset paastosta, rukouksesta, liturgisesta tarkkuudesta ja hyvään elämään pyrkimisestä löivät välillä korville niin lujaa, ettei puhe armosta niitä peittänyt. Jos kerran Jumala on armollinen, miksi hänen lähellään elämisestä täytyy tehdä tällainen esterata”, hän kertoo huutaneensa vaikeimpina hetkinään.

Keskiaho nostaa esille asian, josta harvemmin puhutaan; nimittäin sen, millaisena kristinusko ja uskonnot ylipäätään näyttäytyvät ja millaisia vaatimuksia niiden opetukset uskovalle asettavat. Kristinuskon osalta arviointia hankaloittaa tietysti kulttuurinen ja opillinen hajanaisuus, mitä Keskiahon puheenvuorokin osaltaan todistaa.

Kolmesta niin sanotusta kirjauskonnosta islam on varmaan tässä suhteessa kaikkein vaativin. Kristinuskon ja juutalaisuuden valtavirrat eivät sentään kehota jäseniään avoimeen sotaan vääräuskoisia vastaan, vaikka sitäkin niissä on historian saatossa tapahtunut. Molemmilla on kuitenkin vahva askeettinen perinne, joka on kantanut nykypäiviin saakka.

Kristikunnassa tuo perinne elää lähinnä luostareissa, joista sen vaikutukset heijastuvat muualle kirkon piiriin. Erämaaisillä kieltäymyksen teologia tosin vietiin pidemmälle, usein äärirajoille saakka. Luostareista kirjoitetaan nykyään ihannoivaan sävyyn, enemmän kuin aviollisesta kilvoittelusta, mikä lienee ajallemme oireellista sekin.

”En eronnut ortodoksisesta kirkosta siksi, että sen kirkkopolitiikka on vastenmielistä likaviemäriä täynnä löperöä hallintoa, työpaikkakiusaamista, verovarojen väärinkäyttöä ja kirkkojen välistä naurettavaa kissanhännänvetoa”, Keskiaho kirjoittaa. Mitään muutakaan raflaavaa ei eron taustalta löydy.

Keskiahon kirjoituksesta kuoriutuu esiin vanha kristillinen kiistakysymys armon ja tekojen suhteesta. Siitä on väännetty kättä apostolien ajoista lähtien ilman mainittavaa yksimielisyyttä. Reformaation synty kiteytyy tämän kysymyksen ympärille, ja se on ollut monien myöhempien hajaannusten syynä luterilaisuudessa.

Eipä siis ihme, jos saman asian kanssa kipuilee moni muukin luterilaisuudesta kääntynyt. Kirkkomme opetuspuheissakin korostuvat voittopuolisen useasti kristillisen elämän ihanteet, jotka kuulostavat helposti vaatimuksilta. –  Siinäkö kaikki? Puheisiin kaivattaisiin enemmän pohdintaa ja itsensä alttiiksi asettamista.

Tänään kirkossamme vietetään kunniallisen ja eläväksi tekevän Herran ristin ylentämisen juhlaa. Kyseessä on paastopäivä, mitä se olisi tänä vuonna muutenkin, sillä päivä osuu keskiviikolle. Keskiviikot ja perjantait ovat kirkkokalenterin mukaan viikoittaisia paastopäiviä, joita noudatetaan lähinnä luostareissa, mutta palataan siihen myöhemmin.

Päivän juhla kuuluu niihin suuriin juhliin, jotka perustuvat kirkon traditioon. Sillä ei ole suoranaista raamatullista esikuvaa kuten ei useimmilla Neitsyt Marian juhlillakaan, vaikka ne ovat rakastettuja ja tärkeitä; kutsutaanhan kirkkovuoden päättävää Jumalansynnyttäjän juhlaa, uspenieta (15.8.), jopa syyspääsiäiseksi ja sitä edeltää kahden viikon paasto.

Kirkkovuodestamme noin kolmannes on paaston aikaa, joka koostuu neljästä pidemmästä paastokaudesta. Kun lukuun otetaan vielä viikoittaiset ja muut paastopäivät, paasto kattaa yli puolet kalenterivuodesta! Näillä reunaehdoilla toteutettu paasto tuskin sujuu ilman kompurointia keneltäkään.

Ortodoksisessa paastossa on kaksi ulottuvuutta, hengellinen ja aineellinen, ja niiden kuuluisi tukea toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan vaikeita kuten paastonneet tietävät, mutta ruokapaastosta lipsuminen tuntuu konkreettisemmalta. Tietyistä ruoka-aineista ei liene nykyoloissa vaikeakaan tinkiä, mutta ruuan määrä onkin jo toinen juttu.

Ruokapaaston tueksi on arkkipiispan siunauksella perustettu hiljattain facebook-ryhmä, josta on uutisoitu myös kirkon sivuilla. Tavoitteena on kannustaa entistä useampia pitämään kirkkovuoden paastopäivät ja tarjota paastoamiseen yhteisöllistä tukea. Infoa asiasta on tulossa myös Aamun Koiton sivuille.

Jäin miettimään, mistä syystä ruokapaasto nousee tapetille juuri nyt. Onko kyse yksittäisten innoittuneiden ideasta vai ovatko taustalla viime aikojen tapahtumat laajemminkin; kaksi ankeaa koronavuotta, Ukrainan sota ja pakolaisuus sekä paheneva ilmasto- ja energiakriisi, jonka näkymät tulevaa talvea vasten pelottavat itse kutakin.

Energian hinta on noussut ja nousemassa sellaisiin sfääreihin, että sähkön käytön suhteen on pakkokin paastota. Asuntojen ja julkisten tilojen lämpötiloja varaudutaan talven tullen laskemaan muutamalla asteella, ja tämä tuntuu varmasti myös pyhäkköjen lämpötiloissa. Toivottavasti lukemat pysyvät kuitenkin kohtuullisina.

Kun sähkölaskut on joka tapauksessa maksettava, moni joutuu tinkimään jostain muusta; matkoista, liikkumisesta, ruoka- ja vaateostoksista, harrastuksista. Kirkkomatkoistakin on tullut öljyn  hinnan vuoksi aiempaa kalliimpia. Olisiko organisoitava myös kimppakyytejä kirkkoon? – Näissä oloissa ruokapaaston ajatuskaan ei enää tunnu niin kaukaa haetulta.
​

Kirkkomme piispainkokous päätti yllättäen viime viikolla, että ehtoollisen jakamisessa palataan korona-aikaa edeltäneeseen yhden lusikan käytäntöön. Erikoista päätöksessä on se, että se tehtiin ilman valmistavaa keskustelua hiippakunnan koronatiimin kanssa. Aiemmat rajoitustoimet ovat perustuneet arkkipiispan asettaman työryhmän ja asiantuntijoiden suosituksiin.

Päätös on herättänyt kirkkokansan keskuudessa ennennäkemätöntä arvostelua. Sitä on pidetty koronatilanteeseen nähden ennenaikaisena ja lääketieteellisiltä perusteiltaan ontuvana. Kesän aikana korona on levinnyt tehokkaasti ja monet seurakuntalaiset ovat saaneet hankalia ja pitkäkestoisia oireita. On kysytty, mihin unohtui huoli kirkon ikääntyneen jäsenistön sekä työntekijöiden terveydestä, millä aiempia rajoitustoimia perusteltiin?

Päätöksen lyhyissä perusteluissa on muutakin mielenkiintoista. Sen mukaan ”Piispainkokous ei näe, että juuri ehtoollisen jakaminen yhteisellä ehtoollislusikalla enää mainittavasti vaikuttaisi viruksen leviämiseen.” Näkemys on virologisesti hieman ontuva, mutta linjassa sen kanssa kuinka keväällä 2020 toimittiin. Se on myös teologisesti mielenkiintoinen, koska siinä yhteisen ehtoollislusikan käyttöön liittyvät terveysriskit tunnustetaan.

Somen kommenteissa päätöksen puoltajat ovat vedonneet siihen, ettei virus tai mikään muukaan tarttuva tauti voi levitä ehtoollisen välityksellä. Tätä näkemystä esiintyy yleisesti ortodoksisessa maailmassa etenkin luostareissa, eikä ajatus ole vieras myöskään omalle patriarkaatillemme. Tässä voikin piillä selitys sille, miksi päätös tehtiin niin kuin se tehtiin. Tämä ilmenee pöytäkirjan perusteluosan viimeisestä lauseesta: ”On myös tärkeää, ettei poikkeuksesta tule sääntö ja Suomen kirkko täten eroaisi yleisortodoksisesta perinteestä.”

On kuitenkin paljon asioita, joissa käytäntömme poikkeavat muista ortodoksisista kirkoista ja pääsiäisen ajankohta on niistä tietysti merkittävin. Pääsiäisen viettäminen samaan aikaan lännen kirkon kanssa on jo satavuotias perinne, jonka Suomen ortodoksit vakiinnuttivat omatoimisesti sen enempää lupia kyselemättä. Kirkkomme ”demokraattinen” hallinto, väestökirjanpito, verotusoikeus ja ylipäätään maalliseen lakiin perustuva asema toisena kansankirkkona ovat nekin poikkeuksellisia.

Eroavuuksia on muun muassa ehtoolliseen valmistautumisessa, vainajien tuhkaukseen suhtautumisessa ja luostarikilvoittelun periaatteiden soveltamisessa sekä sitä sivuten myös piispojen huomattavan korkealla palkkaustasolla turvatussa asemassa muuhun ortodoksiseen maailmaan verrattuna.

Tätä taustaa vasten voi perustellusti kysyä, kuinka suuri poikkeama ehtoollisen jakaminen yhden lusikan sijasta useammalla lopulta olisi? Näin etenkin sen vuoksi, koska sitä puoltavat lääketieteelliset ja diakoniset syyt (haavoittuvassa asemassa olevien suojelu) sekä vähintäänkin yhtä merkittävät kulttuuriset perustelut kuin muita mainittuja eroavuuksia.

- - -
​Huom. Alleviivaus blogin kirjoittajan.

Raamatussa, varsinkaan Uuden Testamentin puolella, ei ole kovin paljon kuvauksia siitä, mikä väärintekijää odottaa kuoleman jälkeen. Yksi harvoista on Luukkaan evankeliumin kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19–31). Kyseessä on Jeesuksen vertaus, jossa rikkaan miehen epätoivo kadotuksen kauhuissa saa suorastaan puistattavia piirteitä.

”Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!”, rikas mies vaikeroi rukoillen vielä Abrahamia lähettämään Lasaruksen maan päälle todistamaan, jotteivät hänen veljensäkin ”joutuisi tähän vaivan paikkaan”.

Kristinuskossa on luja luottamus siihen, että jumalallinen oikeus lopulta toteutuu; ei kuitenkaan aina tässä ajassa vaan tulevassa, iankaikkisuuden todellisuudessa. Vuorisaarnan autuuden lauseissa (Matt.5:3–12) luvataan hyvä osa niin rauhantekijöille, herjatuille, vainotuille kuin valheellisten puheiden kohteeksikin joutuneille.

Liturgiasta tuttu on myös toisen antifonin veisu Psalmista 146, jonka mukaan ”Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista, Hän antaa sokeille näön ja nostaa maahan painetut jaloilleen...” Messiaaninen usko oikeudenmukaisuuden toteutumiseen jo tässä ajassa näkyy tekstissä monin paikoin.

Mitä sitten pitäisi ajatella tämän päivän väärintekijöiden kohtalosta? Onko sotarikoksien tekeminen 2020-luvulla raskauttavampaa kuin suunnattoman omaisuuden kokoaminen? Jälkimmäinenhän näyttäytyy mediassa suorastaan kadehdittavana, ellei peräti kapitalistisena hyveenä.

Hyveen siitä näyttää tekevän ainakin Bill Gates, Microsoftin perustaja ja maailman neljänneksi rikkain mies, joka suunnittelee jakavansa loputkin 122 miljardin dollarin omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen ja poistuvansa rikkaiden listalta ennen pitkää kokonaan.

Naapurimme Venäjä jatkaa jo viidettä kuukautta oikeudetonta hyökkäyssotaansa Ukrainan siviiliväestöä kohtaan. Tänään (14.7.) se kohdisti tuhoisan ohjusiskun Vinnytsiaan, kaukana sotatoimialueelta sijaitsevaan kaupunkiin maan länsiosassa. Kuolleita ja vakavasti loukkaantuneita on useita kymmeniä.

Tämän ja lukuisten aiempien siviiliväestöön kohdistettujen ohjusiskujen yhteydessä voisi puhua jo vakavasta moraalikadosta, ellei se antaisi asiasta liian ruusuista kuvaa. Hyökkäyssota on alusta pitäen ollut täysin moraaliton ja perustunut Vladimir Putinin sairaalloiseen todellisuuskäsitykseen, jota opillisissa harhoissaan elävä patriarkka Kirill estottomasti tukee.

Vertauksen rikkaalla miehellä oli karmaiseva loppu. Millainen se mahtaa olla niillä, jotka ovat tästä oikeudettomasta hyökkäyksestä ja luvuttomista sotarikoksista vastuussa? 

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on ollut hengellisten kesätapahtumien superviikonloppu. Koolla olivat niin luterilaiset vanhat herätysliikkeet kuin vähän uudemmatkin kirkolliset yhteisöt. Tapahtumia siunattiin erinomaisen kauniilla ja helteisellä säällä, joka pyyhkäisi koronavuosien ankeuden varmaan monenkin juhlavieraan mielessä muistojen joukkoon.

Itse kävin eilen vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa Lopen Räyskälässä. Seurojen kuvasivuilta havaitsin, että paikalla oli ollut myös ulkoministeri Pekka Haavisto, jolla on tapana vierailla hengellisissä kesäjuhlissa.  Neljä vuotta sitten Haavisto oli ollut puhumassa Herättäjäjuhlilla ja maininnut käyneensä edelliskesänä vanhoillislestadiolaisen ystävänsä kanssa Porin Suviseuroissa.

Sieltä kotiin ajellessaan Haavisto oli kertonut pohtineensa, ”millainen kulttuurinen mosaiikki Suomi on jo ihan meidän suomalaistenkin kesken. Monikulttuurinen Suomi". Lausahdus saattoi olla samalla pieni piikki tiettyyn poliittiseen ilmansuuntaan, mutta kyllä asian voi noinkin nähdä.

Uskonnollinen identiteetti ei ole kaikkein suosituimpia aiheita suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Jos uskonnosta ylipäätään puhutaan ja kirjoitetaan, siihen liitetään luvattoman paljon negatiivisia mielikuvia. Mediassa asia näkyy enemmän vapautena uskonnosta kuin vapautena uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa myös siihen, millä tavoin uskonnolliset lähtökohdat omaava nuori kykenee säilyttämään terveen ja voimaannuttavan suhteen omiin juuriinsa. Osansa tähän on tietysti myös sillä, kuinka uskonyhteisö kykenee puolestaan käsittelemään sen rajapinnoilla tapahtuvaa liikehdintää.

Suviseurojen 80 000 seuravieraasta karkean arvioni mukaan kaksi kolmannesta ellei enemmänkin on lapsia ja nuoria. Suuren perhekoon ohella asiaan vaikuttaa myös se, että nuoret tuntevat vetoa tilaisuuksiin, joissa omaa taustaa ja elämänasennetta ei tarvitse selitellä kuten arkielämän paineisessa vähemmistöasemassa.

Samalla tavalla identiteettiä vahvistavina nähdään myös ortodoksioppilaiden koululaisliturgiat sekä kesäiset kristinoppileirit ja muu leiritoiminta nuorten omienkin arvioiden mukaan. Kokemus on yleinen ja monien erilaisten yhteisöjen jakama.

Suviseuroissa heräsi kysymys, mihin nämä viereisellä seurapenkillä istuvat nuoret katoavat kymmenen, kahdenkymmen vuoden kuluessa? Osa jatkaa perheen traditiota ja uusi jälkikasvu valloittaa seurakentän. Mutta missä ovat ne, joille liikkeen sisäinen yhtenäiskulttuuri ja ympäröivän yhteiskunnan paineet ovat käyneet liian raskaiksi?

Suomi voi olla monikulttuurinen, mutta suomalainen yhteiskunta ei taida sitä aidosti olla. Itsekritiikin aihetta on ainakin valtamedialla, opetushallinnolla ja poliittisilla päätöksentekijöillä. Yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoituminen 2000-luvulla osoittaa, että vähän itse kullakin olisi tarvetta tutustua oman kuplan ulkopuoliseen elämään.
​

​Historian pahin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui Tšernobylissä, Kiovan pohjoispuolella 36 vuotta sitten. Paikkakunta nousi uudelleen otsikoihin keväällä Venäjän hyökkäysjoukkojen vallattua ydinvoimalan, jolloin laitoksen turvallisuudesta ei ollut takeita muutamaan viikkoon. Uutinen nostatti varmasti kylmiä väreitä muidenkin onnettomuuden muistaneiden mielissä.
 
Tšernobylin onnettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta loppukeväästä sain käsiini Svetlana Aleksijevitšin vuonna 2015 Nobel-palkitun teoksen ”Tšernobylistä nousee rukous”. Venäjänkielisenä se on ilmestynyt jo vuonna 1997, joten tyypilliseen tapaan vasta Nobelilla palkittuna tämä venäläistä mielenmaisemaa osuvasti luotaava teos sai suomalaiskustantajankin hereille.
 
Nimestään huolimatta teoksen tematiikka ei ole perinteisessä mielessä uskonnollista, joskin uskosta – jollei muuhun niin kohtaloon – se tietyllä tavalla kertoo. Teos perustuu pitkälti aikalaiskertomuksiin, joita kirjailija on koonnut onnettomuuden jälkeisinä vuosina Ukrainasta ja Valko-Venäjän puolelta, jonne huomattava osa vaarallisesta radioaktiivisesta laskeumasta kohdistui.
 
Päätodistajikseen ukrainalaissyntyinen (1948) Aleksijevitš nostaa onnettomuuspaikalle hälytetyt pelastustyöntekijät ja raivaajat, joista useimpien kohtaloista olivat pian onnettomuuden jälkeen kertomassa enää heidän läheisensä. Vahvaa aikalaistodistusta tulee myöskin tutkijoiden ja ydinteollisuutta tuntevien asiantuntijoiden suusta.
 
Neuvostoliitossa ei ollut millään rationaalisella tavalla varauduttu ydinonnettomuuteen. Siihen sovellettiin ydinsodan varalle laadittuja oppeja. Niinpä alueelle lähetettiin ensimmäisenä aseistettuja sotilaita ilman suojavarusteita. Tehtävän varsinaisesta luonteesta heille ei kerrottu mitään, kuten ei kerrottu myöskään keväällä 2022 Ukrainan rajojen yli lähetetyille asevelvollisille.
 
Teoksen ehkä vaikuttavin kuvaus venäläisestä irrationalismista on historiantutkija Aleksandr Revalskin osuvasti otsikoitu puheenvuoro ”Monologi siitä, että venäläinen haluaa aina uskoa johonkin”. Hänen mukaansa läntinen asennoituminen maailmaan on pitkän teollisen kehityksen tuloksena instrumentaalinen ja rationaalinen, kun taas venäläistä mielenmaisemaa luonnehtii edelleen tietty alkukantaisuus ja yritys hallita nopean teknisen kehityksen mukanaan tuomaa kaaosta.
 
Kun yksi utopia luhistuu, tilalle tulee Revalskin näkemyksen mukaan toinen. ”Nyt kaikki ovat yhtäkkiä ryhtyneet puhumaan Jumalasta. Jumalasta ja markkinoista yhtä aikaa. Miksi Jumalaa ei etsitty vankileirien saaristosta, ei vuoden 1937 [Stalinin] vankiselleistä (…), eikä Hruštšovin aikana, kun kirkkoja tuhottiin?”, Historiantutkijan johtopäätös 1990-luvusta on kylmäävä: ”Venäläisten nykyinen jumalanetsintä on pohjimmiltaan valhetta”.
 
”Pommitamme ihmisten koteja Tšetšeniassa, hävitämme pientä ja ylpeää kansaa… Samaan aikaan seisotaan kynttilä kädessä kirkossa… Osaamme vain heilutella miekkaa. Kalašnikovin rynnäkkökivääri korvaa sanan.” (”Sanan” voisi tässä yhteydessä kirjoittaa myös isolla alkukirjaimella, jolloin ajatus saisi sopivasti teologista sisältöä!)
 
”Ja samaan aikaan presidentti ja hänen kenraalinsa rukoilevat… Kansa katsoo sitä televisiosta…” 
– Kuulostaako tutulta?
​