Tänään kirkossamme vietetään kunniallisen ja eläväksi tekevän Herran ristin ylentämisen juhlaa. Kyseessä on paastopäivä, mitä se olisi tänä vuonna muutenkin, sillä päivä osuu keskiviikolle. Keskiviikot ja perjantait ovat kirkkokalenterin mukaan viikoittaisia paastopäiviä, joita noudatetaan lähinnä luostareissa, mutta palataan siihen myöhemmin.

Päivän juhla kuuluu niihin suuriin juhliin, jotka perustuvat kirkon traditioon. Sillä ei ole suoranaista raamatullista esikuvaa kuten ei useimmilla Neitsyt Marian juhlillakaan, vaikka ne ovat rakastettuja ja tärkeitä; kutsutaanhan kirkkovuoden päättävää Jumalansynnyttäjän juhlaa, uspenieta (15.8.), jopa syyspääsiäiseksi ja sitä edeltää kahden viikon paasto.

Kirkkovuodestamme noin kolmannes on paaston aikaa, joka koostuu neljästä pidemmästä paastokaudesta. Kun lukuun otetaan vielä viikoittaiset ja muut paastopäivät, paasto kattaa yli puolet kalenterivuodesta! Näillä reunaehdoilla toteutettu paasto tuskin sujuu ilman kompurointia keneltäkään.

Ortodoksisessa paastossa on kaksi ulottuvuutta, hengellinen ja aineellinen, ja niiden kuuluisi tukea toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan vaikeita kuten paastonneet tietävät, mutta ruokapaastosta lipsuminen tuntuu konkreettisemmalta. Tietyistä ruoka-aineista ei liene nykyoloissa vaikeakaan tinkiä, mutta ruuan määrä onkin jo toinen juttu.

Ruokapaaston tueksi on arkkipiispan siunauksella perustettu hiljattain facebook-ryhmä, josta on uutisoitu myös kirkon sivuilla. Tavoitteena on kannustaa entistä useampia pitämään kirkkovuoden paastopäivät ja tarjota paastoamiseen yhteisöllistä tukea. Infoa asiasta on tulossa myös Aamun Koiton sivuille.

Jäin miettimään, mistä syystä ruokapaasto nousee tapetille juuri nyt. Onko kyse yksittäisten innoittuneiden ideasta vai ovatko taustalla viime aikojen tapahtumat laajemminkin; kaksi ankeaa koronavuotta, Ukrainan sota ja pakolaisuus sekä paheneva ilmasto- ja energiakriisi, jonka näkymät tulevaa talvea vasten pelottavat itse kutakin.

Energian hinta on noussut ja nousemassa sellaisiin sfääreihin, että sähkön käytön suhteen on pakkokin paastota. Asuntojen ja julkisten tilojen lämpötiloja varaudutaan talven tullen laskemaan muutamalla asteella, ja tämä tuntuu varmasti myös pyhäkköjen lämpötiloissa. Toivottavasti lukemat pysyvät kuitenkin kohtuullisina.

Kun sähkölaskut on joka tapauksessa maksettava, moni joutuu tinkimään jostain muusta; matkoista, liikkumisesta, ruoka- ja vaateostoksista, harrastuksista. Kirkkomatkoistakin on tullut öljyn  hinnan vuoksi aiempaa kalliimpia. Olisiko organisoitava myös kimppakyytejä kirkkoon? – Näissä oloissa ruokapaaston ajatuskaan ei enää tunnu niin kaukaa haetulta.
​

Kirkkomme piispainkokous päätti yllättäen viime viikolla, että ehtoollisen jakamisessa palataan korona-aikaa edeltäneeseen yhden lusikan käytäntöön. Erikoista päätöksessä on se, että se tehtiin ilman valmistavaa keskustelua hiippakunnan koronatiimin kanssa. Aiemmat rajoitustoimet ovat perustuneet arkkipiispan asettaman työryhmän ja asiantuntijoiden suosituksiin.

Päätös on herättänyt kirkkokansan keskuudessa ennennäkemätöntä arvostelua. Sitä on pidetty koronatilanteeseen nähden ennenaikaisena ja lääketieteellisiltä perusteiltaan ontuvana. Kesän aikana korona on levinnyt tehokkaasti ja monet seurakuntalaiset ovat saaneet hankalia ja pitkäkestoisia oireita. On kysytty, mihin unohtui huoli kirkon ikääntyneen jäsenistön sekä työntekijöiden terveydestä, millä aiempia rajoitustoimia perusteltiin?

Päätöksen lyhyissä perusteluissa on muutakin mielenkiintoista. Sen mukaan ”Piispainkokous ei näe, että juuri ehtoollisen jakaminen yhteisellä ehtoollislusikalla enää mainittavasti vaikuttaisi viruksen leviämiseen.” Näkemys on virologisesti hieman ontuva, mutta linjassa sen kanssa kuinka keväällä 2020 toimittiin. Se on myös teologisesti mielenkiintoinen, koska siinä yhteisen ehtoollislusikan käyttöön liittyvät terveysriskit tunnustetaan.

Somen kommenteissa päätöksen puoltajat ovat vedonneet siihen, ettei virus tai mikään muukaan tarttuva tauti voi levitä ehtoollisen välityksellä. Tätä näkemystä esiintyy yleisesti ortodoksisessa maailmassa etenkin luostareissa, eikä ajatus ole vieras myöskään omalle patriarkaatillemme. Tässä voikin piillä selitys sille, miksi päätös tehtiin niin kuin se tehtiin. Tämä ilmenee pöytäkirjan perusteluosan viimeisestä lauseesta: ”On myös tärkeää, ettei poikkeuksesta tule sääntö ja Suomen kirkko täten eroaisi yleisortodoksisesta perinteestä.”

On kuitenkin paljon asioita, joissa käytäntömme poikkeavat muista ortodoksisista kirkoista ja pääsiäisen ajankohta on niistä tietysti merkittävin. Pääsiäisen viettäminen samaan aikaan lännen kirkon kanssa on jo satavuotias perinne, jonka Suomen ortodoksit vakiinnuttivat omatoimisesti sen enempää lupia kyselemättä. Kirkkomme ”demokraattinen” hallinto, väestökirjanpito, verotusoikeus ja ylipäätään maalliseen lakiin perustuva asema toisena kansankirkkona ovat nekin poikkeuksellisia.

Eroavuuksia on muun muassa ehtoolliseen valmistautumisessa, vainajien tuhkaukseen suhtautumisessa ja luostarikilvoittelun periaatteiden soveltamisessa sekä sitä sivuten myös piispojen huomattavan korkealla palkkaustasolla turvatussa asemassa muuhun ortodoksiseen maailmaan verrattuna.

Tätä taustaa vasten voi perustellusti kysyä, kuinka suuri poikkeama ehtoollisen jakaminen yhden lusikan sijasta useammalla lopulta olisi? Näin etenkin sen vuoksi, koska sitä puoltavat lääketieteelliset ja diakoniset syyt (haavoittuvassa asemassa olevien suojelu) sekä vähintäänkin yhtä merkittävät kulttuuriset perustelut kuin muita mainittuja eroavuuksia.

- - -
​Huom. Alleviivaus blogin kirjoittajan.

Raamatussa, varsinkaan Uuden Testamentin puolella, ei ole kovin paljon kuvauksia siitä, mikä väärintekijää odottaa kuoleman jälkeen. Yksi harvoista on Luukkaan evankeliumin kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19–31). Kyseessä on Jeesuksen vertaus, jossa rikkaan miehen epätoivo kadotuksen kauhuissa saa suorastaan puistattavia piirteitä.

”Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!”, rikas mies vaikeroi rukoillen vielä Abrahamia lähettämään Lasaruksen maan päälle todistamaan, jotteivät hänen veljensäkin ”joutuisi tähän vaivan paikkaan”.

Kristinuskossa on luja luottamus siihen, että jumalallinen oikeus lopulta toteutuu; ei kuitenkaan aina tässä ajassa vaan tulevassa, iankaikkisuuden todellisuudessa. Vuorisaarnan autuuden lauseissa (Matt.5:3–12) luvataan hyvä osa niin rauhantekijöille, herjatuille, vainotuille kuin valheellisten puheiden kohteeksikin joutuneille.

Liturgiasta tuttu on myös toisen antifonin veisu Psalmista 146, jonka mukaan ”Herra hankkii oikeutta sorretuille, nälkäisille hän antaa leipää. Herra päästää vangitut kahleista, Hän antaa sokeille näön ja nostaa maahan painetut jaloilleen...” Messiaaninen usko oikeudenmukaisuuden toteutumiseen jo tässä ajassa näkyy tekstissä monin paikoin.

Mitä sitten pitäisi ajatella tämän päivän väärintekijöiden kohtalosta? Onko sotarikoksien tekeminen 2020-luvulla raskauttavampaa kuin suunnattoman omaisuuden kokoaminen? Jälkimmäinenhän näyttäytyy mediassa suorastaan kadehdittavana, ellei peräti kapitalistisena hyveenä.

Hyveen siitä näyttää tekevän ainakin Bill Gates, Microsoftin perustaja ja maailman neljänneksi rikkain mies, joka suunnittelee jakavansa loputkin 122 miljardin dollarin omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen ja poistuvansa rikkaiden listalta ennen pitkää kokonaan.

Naapurimme Venäjä jatkaa jo viidettä kuukautta oikeudetonta hyökkäyssotaansa Ukrainan siviiliväestöä kohtaan. Tänään (14.7.) se kohdisti tuhoisan ohjusiskun Vinnytsiaan, kaukana sotatoimialueelta sijaitsevaan kaupunkiin maan länsiosassa. Kuolleita ja vakavasti loukkaantuneita on useita kymmeniä.

Tämän ja lukuisten aiempien siviiliväestöön kohdistettujen ohjusiskujen yhteydessä voisi puhua jo vakavasta moraalikadosta, ellei se antaisi asiasta liian ruusuista kuvaa. Hyökkäyssota on alusta pitäen ollut täysin moraaliton ja perustunut Vladimir Putinin sairaalloiseen todellisuuskäsitykseen, jota opillisissa harhoissaan elävä patriarkka Kirill estottomasti tukee.

Vertauksen rikkaalla miehellä oli karmaiseva loppu. Millainen se mahtaa olla niillä, jotka ovat tästä oikeudettomasta hyökkäyksestä ja luvuttomista sotarikoksista vastuussa? 

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on ollut hengellisten kesätapahtumien superviikonloppu. Koolla olivat niin luterilaiset vanhat herätysliikkeet kuin vähän uudemmatkin kirkolliset yhteisöt. Tapahtumia siunattiin erinomaisen kauniilla ja helteisellä säällä, joka pyyhkäisi koronavuosien ankeuden varmaan monenkin juhlavieraan mielessä muistojen joukkoon.

Itse kävin eilen vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa Lopen Räyskälässä. Seurojen kuvasivuilta havaitsin, että paikalla oli ollut myös ulkoministeri Pekka Haavisto, jolla on tapana vierailla hengellisissä kesäjuhlissa.  Neljä vuotta sitten Haavisto oli ollut puhumassa Herättäjäjuhlilla ja maininnut käyneensä edelliskesänä vanhoillislestadiolaisen ystävänsä kanssa Porin Suviseuroissa.

Sieltä kotiin ajellessaan Haavisto oli kertonut pohtineensa, ”millainen kulttuurinen mosaiikki Suomi on jo ihan meidän suomalaistenkin kesken. Monikulttuurinen Suomi". Lausahdus saattoi olla samalla pieni piikki tiettyyn poliittiseen ilmansuuntaan, mutta kyllä asian voi noinkin nähdä.

Uskonnollinen identiteetti ei ole kaikkein suosituimpia aiheita suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Jos uskonnosta ylipäätään puhutaan ja kirjoitetaan, siihen liitetään luvattoman paljon negatiivisia mielikuvia. Mediassa asia näkyy enemmän vapautena uskonnosta kuin vapautena uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri vaikuttaa myös siihen, millä tavoin uskonnolliset lähtökohdat omaava nuori kykenee säilyttämään terveen ja voimaannuttavan suhteen omiin juuriinsa. Osansa tähän on tietysti myös sillä, kuinka uskonyhteisö kykenee puolestaan käsittelemään sen rajapinnoilla tapahtuvaa liikehdintää.

Suviseurojen 80 000 seuravieraasta karkean arvioni mukaan kaksi kolmannesta ellei enemmänkin on lapsia ja nuoria. Suuren perhekoon ohella asiaan vaikuttaa myös se, että nuoret tuntevat vetoa tilaisuuksiin, joissa omaa taustaa ja elämänasennetta ei tarvitse selitellä kuten arkielämän paineisessa vähemmistöasemassa.

Samalla tavalla identiteettiä vahvistavina nähdään myös ortodoksioppilaiden koululaisliturgiat sekä kesäiset kristinoppileirit ja muu leiritoiminta nuorten omienkin arvioiden mukaan. Kokemus on yleinen ja monien erilaisten yhteisöjen jakama.

Suviseuroissa heräsi kysymys, mihin nämä viereisellä seurapenkillä istuvat nuoret katoavat kymmenen, kahdenkymmen vuoden kuluessa? Osa jatkaa perheen traditiota ja uusi jälkikasvu valloittaa seurakentän. Mutta missä ovat ne, joille liikkeen sisäinen yhtenäiskulttuuri ja ympäröivän yhteiskunnan paineet ovat käyneet liian raskaiksi?

Suomi voi olla monikulttuurinen, mutta suomalainen yhteiskunta ei taida sitä aidosti olla. Itsekritiikin aihetta on ainakin valtamedialla, opetushallinnolla ja poliittisilla päätöksentekijöillä. Yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoituminen 2000-luvulla osoittaa, että vähän itse kullakin olisi tarvetta tutustua oman kuplan ulkopuoliseen elämään.
​

​Historian pahin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui Tšernobylissä, Kiovan pohjoispuolella 36 vuotta sitten. Paikkakunta nousi uudelleen otsikoihin keväällä Venäjän hyökkäysjoukkojen vallattua ydinvoimalan, jolloin laitoksen turvallisuudesta ei ollut takeita muutamaan viikkoon. Uutinen nostatti varmasti kylmiä väreitä muidenkin onnettomuuden muistaneiden mielissä.
 
Tšernobylin onnettomuudesta on kirjoitettu paljon, mutta loppukeväästä sain käsiini Svetlana Aleksijevitšin vuonna 2015 Nobel-palkitun teoksen ”Tšernobylistä nousee rukous”. Venäjänkielisenä se on ilmestynyt jo vuonna 1997, joten tyypilliseen tapaan vasta Nobelilla palkittuna tämä venäläistä mielenmaisemaa osuvasti luotaava teos sai suomalaiskustantajankin hereille.
 
Nimestään huolimatta teoksen tematiikka ei ole perinteisessä mielessä uskonnollista, joskin uskosta – jollei muuhun niin kohtaloon – se tietyllä tavalla kertoo. Teos perustuu pitkälti aikalaiskertomuksiin, joita kirjailija on koonnut onnettomuuden jälkeisinä vuosina Ukrainasta ja Valko-Venäjän puolelta, jonne huomattava osa vaarallisesta radioaktiivisesta laskeumasta kohdistui.
 
Päätodistajikseen ukrainalaissyntyinen (1948) Aleksijevitš nostaa onnettomuuspaikalle hälytetyt pelastustyöntekijät ja raivaajat, joista useimpien kohtaloista olivat pian onnettomuuden jälkeen kertomassa enää heidän läheisensä. Vahvaa aikalaistodistusta tulee myöskin tutkijoiden ja ydinteollisuutta tuntevien asiantuntijoiden suusta.
 
Neuvostoliitossa ei ollut millään rationaalisella tavalla varauduttu ydinonnettomuuteen. Siihen sovellettiin ydinsodan varalle laadittuja oppeja. Niinpä alueelle lähetettiin ensimmäisenä aseistettuja sotilaita ilman suojavarusteita. Tehtävän varsinaisesta luonteesta heille ei kerrottu mitään, kuten ei kerrottu myöskään keväällä 2022 Ukrainan rajojen yli lähetetyille asevelvollisille.
 
Teoksen ehkä vaikuttavin kuvaus venäläisestä irrationalismista on historiantutkija Aleksandr Revalskin osuvasti otsikoitu puheenvuoro ”Monologi siitä, että venäläinen haluaa aina uskoa johonkin”. Hänen mukaansa läntinen asennoituminen maailmaan on pitkän teollisen kehityksen tuloksena instrumentaalinen ja rationaalinen, kun taas venäläistä mielenmaisemaa luonnehtii edelleen tietty alkukantaisuus ja yritys hallita nopean teknisen kehityksen mukanaan tuomaa kaaosta.
 
Kun yksi utopia luhistuu, tilalle tulee Revalskin näkemyksen mukaan toinen. ”Nyt kaikki ovat yhtäkkiä ryhtyneet puhumaan Jumalasta. Jumalasta ja markkinoista yhtä aikaa. Miksi Jumalaa ei etsitty vankileirien saaristosta, ei vuoden 1937 [Stalinin] vankiselleistä (…), eikä Hruštšovin aikana, kun kirkkoja tuhottiin?”, Historiantutkijan johtopäätös 1990-luvusta on kylmäävä: ”Venäläisten nykyinen jumalanetsintä on pohjimmiltaan valhetta”.
 
”Pommitamme ihmisten koteja Tšetšeniassa, hävitämme pientä ja ylpeää kansaa… Samaan aikaan seisotaan kynttilä kädessä kirkossa… Osaamme vain heilutella miekkaa. Kalašnikovin rynnäkkökivääri korvaa sanan.” (”Sanan” voisi tässä yhteydessä kirjoittaa myös isolla alkukirjaimella, jolloin ajatus saisi sopivasti teologista sisältöä!)
 
”Ja samaan aikaan presidentti ja hänen kenraalinsa rukoilevat… Kansa katsoo sitä televisiosta…” 
– Kuulostaako tutulta?
​

En liene ainut ortodoksi, joka on joutunut viime viikkoina ja kuukausina selvittämään ihmisille Suomen ortodoksien suhdetta Venäjän kirkkoon. Kyselijöiden taustasta ja keskustelutilanteesta riippuen olen käyttänyt joko lyhyempää tai vähän pidempää kaavaa. Yllätyksenä monille ulkopuolisille on tullut jo se, että olemme sata viime vuotta olleet hallinnollisesti erillään Venäjän kirkosta.

Asian taustoittaminen vaatisikin sitten jo hiukan pidempää oppimäärää. Siinä riskinä on kuulijan puutuminen tai putoaminen kärryiltä. Tilanteissa on usein myös ulkoisia häiriötekijöitä. Helposti joutuu soveltamaan niin sanottua rautalankamallia, joka ei aina tee asioille täyttä oikeutta.

Ukrainan pakolaisaallon rantautuessa Suomeen kirkkomme tärkein viesti oli, että tuomitsemme Venäjän hyökkäyksen emmekä kuulu Venäjän kirkkoon. Lisäksi ilmaisimme halumme auttaa ja tukea tulijoita. Myöhemmin arkkipiispa Leo on ansiokkaasti kovistellut patriarkka Kirilliä sodan tukemisesta, ja siinä yhteydessä media on yleensä muistanut mainita myös kirkollisen yhteyteemme Konstantinopoliin.

– Siis mikä Konstantinopoli, moni ihmettelee, sillä yhdistyyhän ortodoksisuus lukuisin ulkonaisin seikoin vähintäänkin slaavilaisuuteen? Taas tarvittaisiin pidempää oppimäärää.

On hämmästyttävää, miten ohuet tiedot enemmistön kouluopetus tarjoaa kristikunnan historiasta. Samaan aikaan, kun uskonnon tuntimääriä on supistettu, opetukseen on tuotu länsimaisen humanismin sävyttämää yksilökeskeistä näkökulmaa, joka tietysti peittoaa pölyiseltä tuntuvan historian. Ja kuitenkin kirkkohistoriaa eletään todeksi myös tämän päivän Suomessa!

Tulevana vuonna 2023 Suomen ortodokseilla on juhlavuosi, kun niin sanotun Tomos-asiakirjan eli kirkollisen autonomian myöntämisestä tulee kuluneeksi sata vuotta. Asiaa voisi juhlistaa digitaalisella tietoiskulla, jossa kirkkomme historiallista yhteyttä itään avattaisiin tiiviissä muodossa; peruskoululaisille vaikkapa pelinä ja lukiolaisille ja muille hiukan vaativammin.
​
Idea on vapaasti vietävissä käytäntöön kuten kaikki aiemmatkin, jotka olen esittänyt. Niillä ei vain tunnu olevan kovin suurta kysyntää. Ehkä esittäjänä pitäisi olla jonkun muun, jolla on paremmat yhteydet yläkertaan. Pientä vaivanpalkkaa työstä voisi tarjota jollekin ahkeralle talkoolaiselle vaikkapa painetun Aamun Koiton alasajosta säästyvistä varoista.

​Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2004, kirkkomme piirissä ilmestyi vielä useita seurakuntalehtiä. Hämeenlinnan, Tampereen ja Turun seurakunnat julkaisivat jo yhteistä Analogi-lehteä, johon Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan seurakunnat tulivat mukaan vuoden 2007 alusta ja Lahti vuotta myöhemmin.

Useamman seurakunnan kattavia lehtiä oli toki muitakin. Karjalan hiippakunnan ns. kuutosseurakunnat julkaisivat yhteistä Soleaa ja Oulun hiippakunnalla oli Paimen-Sanomansa, mutta kaksi suurinta seurakuntaa, Helsinki ja Joensuu, tekivät vielä omaa lehteään. Eikä pidä unohtaa PSHV:n julkaisemaa Aamun Koittoa, joka nimensä puolesta on ainoana näistä jäljellä.

Tilattavaa Aamun Koittoa ilmestyi vielä tuolloin 24 numeroa vuodessa, niistä osa tosin kaksoisnumeroina. Lehti siis tipahti postiluukusta niinkin usein kuin joka toinen viikko! Varsinaisten seurakuntalehtien ilmestymiskerrat jäivät alle kymmenen; Analogia, Soleaa ja Paimen-Sanomia ilmestyi kuusi ja Ortodoksiviestiä kahdeksan numeroa vuodessa.

Solea tuli tiensä päähän vuonna 2011, Analogi pari vuotta myöhemmin ja siitä parin vuoden päästä Paimen-Sanomat. Sen jälkeen seurakuntalehden ideaa pidettiin hengissä Ortodoksiviestin ja Aamun Koiton sivuilla. Viime vuonna lehdet yhdistettiin, ainoastaan Turun seurakunta julkaisee lisäksi omaa Kupoliaan kolmena numerona vuodessa.

Lehtikuolemien taustalla ovat tietysti kohonneet kustannukset. Aluksi seurakunnissa siunailtiin kasvavia palkkakuluja, kun toimitus- ja taittotyö siirtyi ammattilaisten käsiin. Postin pitkään jatkunut kurjistuminen hivutti jakeluhintoja ylöspäin, ja viimeisenä kiusana tulivat pandemiasta ja paperiteollisuuden työtaistelusta johtuneet paperin saatavuusongelmat sekä Ukrainan sodan aiheuttama energian hinnan nousu, joiden yhteisvaikutuksena painatus ja jakelu kallistuvat edelleen.

Nousevissa kustannuspaineissa kirkollishallitus päätti keväällä vähentää Aamun Koiton ilmestymiskertoja viidestä neljään. Syykauden ensimmäinen ja ainoa numero ilmestyy 14.10., kun toiminnan pitäisi olla jo täydessä vauhdissa. Niinpä alkusyksyn tapahtumatiedot piti toimittaa lehden kesänumeroon jo toukokuun puolivälin tienoilla. Kukapa syksyllä enää muistaa, että tiedot ovat juhannusnumerossa, joka saattaa olla jo paperinkeräyksessä.

Seurakuntalehden ideana on kertoa seurakunnan asioista ja tapahtumista. Aamun Koitto nettisivuineen on toki paljon muutakin, mutta seurakuntien tapahtumatiedot lehdessä kuitenkin julkaistaan. On päivänselvää, ettei neljä kertaa vuodessa ilmestyvä painotuote palvele kunnolla seurakuntien tiedotustarpeita.

Jos lehteä halutaan julkaista painettuna, siihen on varattava riittävät resurssit. Paperilehden etuna on, että se tavoittaa myös passiiviset seurakunnan jäsenet. Kuusi numeroa vuodessa on kuitenkin minimimäärä, joka kattaa kirkkovuoden tarpeet kuten Analogin, Solean ja Paimen-Sanomien kokemukset osoittavat. Jos varaa on vain neljään, seurakuntien kohdennettu tiedotus kannattaa hoitaa jollain muulla tavalla.

Kaikilla seurakuntalaisilla on kännykkä ja useimmilla myös sähköposti. Monet yritykset käyttävät ahkerasti sähköistä uutiskirjettä, josta ei synny paino- eikä jakelukustannuksia. Sitä kokeiltiin aikanaan myös Hämeenlinnan seurakunnassa vapaaehtoispohjalta. Nyt pitäisi vain koota kirkon jäsenten sähköiset yhteystiedot ja polkaista homma käyntiin. 
​

​Suokaa anteeksi tuo hiukan provosoiva kysymys, mutta se lienee noussut useammankin ortodoksin mieleen viime viikkoina. Putinin johtama hyökkäyssota on jauhanut Ukrainaa maan tasalle jo kaksi kuukautta ja on aiheuttanut valtavaa tuhoa ja mittaamatonta inhimillistä kärsimystä. Oikeasti kysymys kuuluisi; voidaanko häntä enää pitää ortodoksina?

Putinista kerrotaan, että hänen äitinsä vei pojan salaa kasteelle, joten siinä mielessä asiasta ei ole epäselvyyttä. Äiti ei kuitenkaan toiminut yhtä viisaasti pojan ammatinvalinnan suhteen, jotta tämä olisi välttynyt KGB-upseerin uralta. Toisaalta opiskelihan Stalinkin pari vuotta pappisseminaarissa, josta omaksui lähinnä ristisaatot kommunistien näyttävien vappukulkueiden esikuvaksi.

Tänä viikonloppuna Venäjällä kuten muuallakin ortodoksisessa maailmassa vietetään juliaanisen kalenterin mukaista pääsiäistä. On mielenkiintoista nähdä, millaisia ilmaisuja patriarkka Kirillin myötämieli Putinin hyökkäyspolitikkaa kohtaan saa juhlapyhän palveluksissa. Aiemmista puheistaan hän sai näyttävät nuhteet myös oman kirkkomme johdolta, mutta sokeuden määrä taitaa tässä tapauksessa ylittää ymmärryksen.

Ortodokseilla ei ole tapana jaella taivaallisia tuomioita varsinkaan ennakolta kuten joissakin kristillisissä piireissä tapahtuu. Sen varjolla ei kuitenkaan voi väistää otsikon esittämää kysymystä, johon silmittömän väkivallan käyttö toisen maan siviiliväestöä kohtaan antaa perustellun aiheen. Onko ortodoksiksi tunnustautumiselle muitakin varteenotettavia kriteerejä kuin aikanaan saatu kaste?

Tässä yhteydessä olisi helppoa viitata Raamattuun ja todeta: etsi sieltä. Raamatusta löytyy kuitenkin monenlaisia näkemyksiä väkivallasta kansakuntien välisissä suhteissa. Yksinomaan Psalmien kirjassa on useita kohtia, joissa israelilaiset anovat Jumalalta tulta ja tappuraa vihollisen niskaan. Paavali sanoo, ettei esivalta kanna miekkaa turhaan. Ja sitten on se Jeesuksen sana: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu!

Raamatusta ei siis suoraan katsottuna ole ohjeeksi näin vaikeassa asiassa. Se on monessa suhteessa uskon ”alkeisoppikirja” kuten yliopisto-opettajankin toiminut isä Matti Sidoroff on joskus todennut. Raamatun tueksi tarvitaan kirkon kokemusta ja tulkintaa, mutta onko historiasta tässä suhteessa opettajaksi? Enemmän tai vähemmän oikeutettua väkivaltaa on käytetty myös kristikunnan asian puolesta kautta vuosisatojen.

Suhtautumisessa sotaan kristikunnassa vallinnee ainakin jonkinmoinen konsensus siitä, että kansakunnilla on oikeus puolustautua tarvittaessa myös väkivaltaa käyttäen. Hyökkäyssota sitä vastoin on tuomittu varsin laajasti kristillisen etiikan valossa. Entäpä sitten, kun hyökkäys nähdään tarpeelliseksi osana puolustusta tai muutoin puolustuksellisista syistä? Vaikea kysymys.

Sota nähdään kuitenkin kirkon opetuksessa syntinä, langenneen ihmisen heikkoutena, jota tulisi kaikin voimin pyrkiä välttämään. Aseiden kalistelun sijaan tarvittaisiin nöyryyttä ja itsetutkiskelua. Hyökkäyssodan käynnistäminen juuri suuren paaston kynnyksellä ei edusta sellaista asennetta. Se ei todista katumuksesta eikä anteeksiannosta vaan jostain aivan muusta.

Kristus nousi kuolleista! – Totisesti nousi! 
​

Suomeen on tullut puolitoista kuukautta kestäneen Ukrainan sodan aikana noin 16 tuhatta pakolaista, jotka ovat hakeneet täältä tilapäistä suojelua. Suojelupäätöksen saa vuodeksi kerrallaan. Suojelua hakeneista lähes puolet eli 40 prosenttia on ollut lapsia ja 85 prosenttia naisia, lähinnä heidän huoltajiaan. Suomeen tulevien pakolaisten määrän on arvioitu nousevan 40:een, jopa 60 tuhanteen sodan kulusta riippuen.

Pakolaisten asuttamisesta vastaavat pääosin kunnat valtion rahoituksella. Monin paikoin perheet pyritään sijoittamaan tavallisiin asuntoihin, joissa huomattava osa heistä asuu jo nyt tuttavien ja pakolaisia majoittaneiden suomalaisten luona. Riihimäen kaupunki on varautunut 200 ukrainalaisen sijoittamiseen tyhjillään oleviin vuokra-asuntoihin. Heitä on tullut myös lähikuntiin, Lopelle ja Hausjärvelle.

Suuri merkitys ukrainalaispakolaisten kotoutumiselle on myös ortodoksisella kirkolla, onhan pääosa heistä ortodokseja. Tulijat ovat kokeneet kovia, kun kodit on tuhottu ja kaikki turvallinen kadonnut ympäriltä. Myös huoli kotimaataan puolustamaan jääneistä läheisistä painaa mieltä. Kirkko onkin palkannut pikavauhtia ukrainankielisen papin, joka aloittaa työssään lähipäivinä. Tarjolla on myös lyhytaikaista tulkkausapua esimerkiksi viranomaisasiointiin, unohtamatta tietenkään venäjän kieltä taitavia pappeja.

Suuri vastuu kotouttamisessa lankeaa kuitenkin seurakunnille ja paikallisille ortodoksiyhteisöille. Tässä asiassa on lähdetty liikkeelle myöskin Riihimäellä. Ilahduttavia ovat olleet pakolaisia auttavien paikallisten vapaaehtoisten yhteydenotot, joiden perusteella on ryhdytty toimiin.

Alueen pyhäkköjen jumalanpalvelustiedot julkaistiin Minean sivuilla ensin venäjäksi, jota moni tulijoista kuitenkin ymmärtää, ja pian myös ukrainaksi. Kyseiselle sivulle on laitettu muutakin tarpeellista tietoa. Perjantaina olimme sitten kertomassa Minean ja seurakunnan palveluksista ja tapahtumista ukrainalaisten viikkotapaamisessa Riksulassa. Eiliseen Lasaruksen lauantain liturgiaan ja kirkkokahveille osallistuivat jo ensimmäiset ukrainalaiset.
​
Viikkotapaamisessa kävi ilmi, että pakolaisten uusista kodeista puuttuu vielä paljon tarpeellista tavaraa huonekaluja myöten. Tätä varten järjestetään kuitenkin Riihimäellä erillinen keräys, joten kannattaa seurata paikallisia tiedotusvälineitä ja sosiaalisen median kanavia. Juuri nyt etenkään tilaa vieviä kalusteita ei voida ottaa vastaan, joten malttiakin asiassa tarvitaan.

Alkavan viikon maanantaina 9.4. klo 13–16 Minea pidetään avoinna hiljentymistä varten, jolloin pakolaisilla on mahdollisuus keskusteluun papin kanssa. Torstain 14.4. aamupäivän Kässäkerhoon samoin kuin diakoniailtapäivään ukrainalaiset on niin ikään toivotettu tervetulleiksi. Kiinnostusta on ilmennyt myös pääsiäisyöpalvelukseen, johon tarvittaneen kyytiapua. Sitä asiaa nyt selvitellään.
​

Ortodoksisen opetuksen mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kasvamaan Hänen kaltaisuuteensa. Jumalan kuvaa ihmisessä on ennen muuta pyrkimys hyvään, vapaa tahto ja heijastus Jumalan rakkaudesta. Ainakin joitain näistä piirteistä pitäisi jokaisesta ihmisestä löytyä, koska hyvyys, vapaus ja rakkaus ovat jumalallisia ominaisuuksia.

Jumalaa ei ihmisestä sentään koskaan tule, vaikka kilvoittelu kaltaisuuteen onkin annettu tehtäväksi. Urheilukielikuvaa käyttääksemme rima pidetään korkealla, vaikka todennäköistä on, että se kuitenkin putoaa, usein puutteellisen harjoittelun vuoksi. Tavoitteita pitää silti olla, muuten ei tapahdu kehitystä.

Jokainen meistä, heistä ja noista on siis Jumalan kuva, joka kuitenkin on enemmän tai vähemmän haalistunut, tahriintunut tai vioittunut, ellei peräti turmeltunut. Jo paratiisin lankeemuksessa ihmislajin osaksi tuli taipumus pahaan. Sen jälkeen kukin meistä on osaltaan lisännyt kuormaa omilla toimillaan.

Viime viikkoina olemme joutuneet todistamaan aseettomien siviilien teurastusta Euroopan sydämessä. Moni on kysynyt, kuinka tällaista voi tapahtua ortodoksiksi tunnustautuvan presidentin päätöksellä ja vieläpä oman kirkkonsa siunaamana? Kuinka pahoin turmeltunut on sellainen Jumalan kuva, vai erottuuko siitä enää mitään alkuperäistä?

Teologit menevät tällaisten kysymysten äärellä hiljaisiksi tai ainakin alentavat ääntään, kun rationaalinen ajattelu samaan aikaan suorastaan huutamalla vaatii vastauksia. Mutta sama järjen, uskon ja epäuskon kolmiottelu on käynnissä myös jumaluusoppineen mielessä. Helpointa olisi heittää pyyhe kehään ja lakata miettimästä.

Pahan ongelmasta puhuttaessa kristinuskon logiikka liikkuu ehkä heiveröisimmillä pitkospuillaan. Miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii äärimmäisen pahan, kyseli piispa Eero Huovinen Estonian aamuna 1994 yhtä neuvottomana kuin muutkin. Ei siihen ole oikeasti vastausta, vaikka erilaisia vanhatestamentillisia selityksiä on nytkin ilmassa.

Ortodoksisuudessa ei ole tapana arvioida yksilön uskon aitoutta, toisin kuin joissain herätysliikkeissä. Opin puhtautta sitä vastoin vartioidaan tarkasti. On huolestuttavaa, että uskonnollinen nationalismi (fyletismi) on kaivettu viimeisimpien eurooppalaisen sotien (1991–2000, 2022–) polttoaineeksi. Hiljattain julkistettu teologiryhmän kannanotto tekee tyhjäksi tämänkaltaiset sodan perustelut.

Ahdistavina aikoina tarvitaan lohtua ja toivoa. Siteeraan tähän lopuksi saksalaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluneen luterilaisen papin, Dietrich Bonhoefferin (1906–1945) tunnettua runoa, jonka on virsikirjaan (n:o 600) suomentanut Anna-Maija Raittila: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

* * *
Virrestä "Hyvyyden voiman, ihmeelliseen suojaan" löytyy YouTubesta useita sovituksia. Tässä muusikko Ida Elinan tulkinta.
​