Otsikko tulee presidentti Mauno Koiviston kirjasta, jonka hän julkaisi vuonna 2001. Venäjän historiaa laajasti kertaavalla teoksella on ollut viime aikoina kysyntää ja sitä on tuon tuosta siteerattu eri puolilla. Nykyistä tilannetta ajatellen tämä 300-sivuinen teos tarjoaa mielenkiintoisia näkökohtia ja anekdootteja.
Koiviston (1923–2017) kirjoitusjälki on sujuvaa ja väliin ihmettelee, missä on se televisiosta tuttu jaarittelija, jonka ajatuksenjuoksua oli välistä vaikea seurata. Tuttu possessiivisuffiksien (omistusliitteiden -nsa, -nsä) viljelykin pysyy kohtuuden rajoissa ja tuo tekstiin vain sopivasti persoonallista otetta.
Venäjänkielentaitoisena Koivisto on voinut käyttää lähteitä, jotka eivät monelle tutkijallekaan avaudu. Tärkein lähdeteos, venäläisen historioitsijan S.F. Platonovin luentojen pohjalta koottu ”Venäjän historia”, on kuitenkin ilmestynyt suomeksi jo 1933. Se avaa venäläistä näkökulmaa historian tapahtumiin, mutta ei tietystikään ole koko tuotuus.
Mikä sitten on se Venäjän idea, jota Koivisto on lähtenyt hahmottelemaan?
Yksi versio siitä on nähtävissä tämän päivän sotakartoilta, joista Koivisto ei tietenkään voinut tietää mitään. Mutta hän kirjoittaa: ”Tavoite vallata Konstantinopoli on ollut ehkä kaikkein sitkein piirre venäläisessä politiikassa.” Vuonna 1543 tapahtunut kristillisen Konstantinopolin kukistuminen turkkilaisvallan alle on venäläisessä ajattelussa historian musta piste. Siitä kumpuaa ajatus Moskovasta Kolmantena Roomana.
On historian ironiaa, että nimenomaan Turkki pitää Venäjän laivaston liikkeet aisoissa Bosporin ja Dardanellien salmissa, jotka suljettiin sotalaivoilta jo Krimin sodan rauhassa 1856. Tuossa sodassa Englanti ja Ranska tukivat Turkkia Venäjää vastaan, joten Turkin rooli lännen kannalta on aina ollut padota Venäjän mielihaluja Välimeren suunnassa. Sen vuoksi Turkki on Natossa ja se osaa käyttää asemaansa taitavasti edukseen kuten viime aikoina on nähty.
Venäjän idean yksi juurisyy löytyy ensimmäisen vuosituhannen vaihteesta, jolloin kristinusko omaksuttiin Kiovan Venäjälle. Se otettiin vastaan ilman antiikin perintöä, jonka munkit olivat siivonneet pois kristillisistä kirjoituksista. ”Kirkkoslaavin [kielen] omaksuminen johti siihen, että Venäjä asettui latinankielisen kulttuurin verenkierron ulkopuolelle”, Koivisto kirjoittaa pohjaten ruotsalaisen kielitieteilijän, Per-Arne Bodinin Ryssland-teokseen.
Koivisto käsittelee kirjassaan muitakin itäisen ja läntisen kristinuskon eroavuuksia, joista hän löytää aineksia Venäjän idean hahmottamiseen. Idän kirkko ei pyrkinyt selittämään mysteerioita toisin kuin läntinen ja etenkin protestanttinen, joka halusi ymmärtää ja selittää sellaistakin, mikä ei ollut selitettävissä.
Yhtenä Venäjän historiallisena piirteenä on Koiviston mukaan ollut puolustaa oikeata uskoa ja kamppailla Rooman perinnöstä, toisin sanoen rakentaa imperiumia. "Kreikkalaiskatolinen kristinusko" edesauttoi vallan keskittymistä Moskovaan eli Moskovan Venäjän syntymistä. Lisäksi Venäjällä uskonto oli (ja on edelleen) kansallinen, kun esimerkiksi katolisessa Puolassa se on kansainvälinen.
Tämä ero pätee edelleen ortodoksien ja katolilaisten kirkollisessa järjestäytymisessä. On siis hyvä muistaa, mitä me Suomessa nyt juhlimme, kun juhlimme kirkkomme satavuotiasta autonomiaa!
Tässä olen raapaissut vain pinnalta Koiviston ansiokasta teosta. Kirjasta löytyy myös pari ajankohtaiselta kuulostavaa anekdoottia: ”Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin miltä se parhaimmillaan näyttää, eikä koskaan niin heikko kuin miltä se huonoimmillaan näyttää” kerrotaan Preussin lähettilään, Otto von Bismarckin sanoneen Venäjän häviämän Krimin sodan jälkeen.
Sodan vielä riehuessa tsaariksi noussut Aleksanteri II oli puolestaan todennut: ”Näin tästä eteenpäin ei voida enää elää.” Toistaako historia tässäkin kohtaa itseään, jää nähtäväksi.
Koiviston (1923–2017) kirjoitusjälki on sujuvaa ja väliin ihmettelee, missä on se televisiosta tuttu jaarittelija, jonka ajatuksenjuoksua oli välistä vaikea seurata. Tuttu possessiivisuffiksien (omistusliitteiden -nsa, -nsä) viljelykin pysyy kohtuuden rajoissa ja tuo tekstiin vain sopivasti persoonallista otetta.
Venäjänkielentaitoisena Koivisto on voinut käyttää lähteitä, jotka eivät monelle tutkijallekaan avaudu. Tärkein lähdeteos, venäläisen historioitsijan S.F. Platonovin luentojen pohjalta koottu ”Venäjän historia”, on kuitenkin ilmestynyt suomeksi jo 1933. Se avaa venäläistä näkökulmaa historian tapahtumiin, mutta ei tietystikään ole koko tuotuus.
Mikä sitten on se Venäjän idea, jota Koivisto on lähtenyt hahmottelemaan?
Yksi versio siitä on nähtävissä tämän päivän sotakartoilta, joista Koivisto ei tietenkään voinut tietää mitään. Mutta hän kirjoittaa: ”Tavoite vallata Konstantinopoli on ollut ehkä kaikkein sitkein piirre venäläisessä politiikassa.” Vuonna 1543 tapahtunut kristillisen Konstantinopolin kukistuminen turkkilaisvallan alle on venäläisessä ajattelussa historian musta piste. Siitä kumpuaa ajatus Moskovasta Kolmantena Roomana.
On historian ironiaa, että nimenomaan Turkki pitää Venäjän laivaston liikkeet aisoissa Bosporin ja Dardanellien salmissa, jotka suljettiin sotalaivoilta jo Krimin sodan rauhassa 1856. Tuossa sodassa Englanti ja Ranska tukivat Turkkia Venäjää vastaan, joten Turkin rooli lännen kannalta on aina ollut padota Venäjän mielihaluja Välimeren suunnassa. Sen vuoksi Turkki on Natossa ja se osaa käyttää asemaansa taitavasti edukseen kuten viime aikoina on nähty.
Venäjän idean yksi juurisyy löytyy ensimmäisen vuosituhannen vaihteesta, jolloin kristinusko omaksuttiin Kiovan Venäjälle. Se otettiin vastaan ilman antiikin perintöä, jonka munkit olivat siivonneet pois kristillisistä kirjoituksista. ”Kirkkoslaavin [kielen] omaksuminen johti siihen, että Venäjä asettui latinankielisen kulttuurin verenkierron ulkopuolelle”, Koivisto kirjoittaa pohjaten ruotsalaisen kielitieteilijän, Per-Arne Bodinin Ryssland-teokseen.
Koivisto käsittelee kirjassaan muitakin itäisen ja läntisen kristinuskon eroavuuksia, joista hän löytää aineksia Venäjän idean hahmottamiseen. Idän kirkko ei pyrkinyt selittämään mysteerioita toisin kuin läntinen ja etenkin protestanttinen, joka halusi ymmärtää ja selittää sellaistakin, mikä ei ollut selitettävissä.
Yhtenä Venäjän historiallisena piirteenä on Koiviston mukaan ollut puolustaa oikeata uskoa ja kamppailla Rooman perinnöstä, toisin sanoen rakentaa imperiumia. "Kreikkalaiskatolinen kristinusko" edesauttoi vallan keskittymistä Moskovaan eli Moskovan Venäjän syntymistä. Lisäksi Venäjällä uskonto oli (ja on edelleen) kansallinen, kun esimerkiksi katolisessa Puolassa se on kansainvälinen.
Tämä ero pätee edelleen ortodoksien ja katolilaisten kirkollisessa järjestäytymisessä. On siis hyvä muistaa, mitä me Suomessa nyt juhlimme, kun juhlimme kirkkomme satavuotiasta autonomiaa!
Tässä olen raapaissut vain pinnalta Koiviston ansiokasta teosta. Kirjasta löytyy myös pari ajankohtaiselta kuulostavaa anekdoottia: ”Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin miltä se parhaimmillaan näyttää, eikä koskaan niin heikko kuin miltä se huonoimmillaan näyttää” kerrotaan Preussin lähettilään, Otto von Bismarckin sanoneen Venäjän häviämän Krimin sodan jälkeen.
Sodan vielä riehuessa tsaariksi noussut Aleksanteri II oli puolestaan todennut: ”Näin tästä eteenpäin ei voida enää elää.” Toistaako historia tässäkin kohtaa itseään, jää nähtäväksi.
RSS Feed
