Venäjän oikeudettomasta hyökkäyksestä Ukrainaan on tullut kuluneeksi vuosi. Hyökkäys on ollut ja on edelleen brutaali ja sitä pohjustettiin julkisella valehtelulla useiden kuukausien ajan. Silti kukaan ei oikein halunnut uskoa, että Venäjä toteuttaa aikeensa. Uskoteltiin, että kyse on tavanomaisesta uhittelusta. Siinä vaiheessa länsi oli Venäjän suhteen jo auttamattomasti myöhässä.
Kuluneen vuoden aikana on käynyt selväksi, että niin sanottu läntinen maailma on ollut joko säälittävän sinisilmäinen tai tietoisen sokea Venäjän laittomuuksille. Todisteita löytyy pitkin 2000-lukua, jos vain haluaa ne nähdä. Toki naapurimme Viro oli varoittanut Venäjän aggressiosta jo pitkään, mutta sitäkin meillä vähäteltiin. Toimiin ryhdyttiin vasta, kun mitään muuta ei ollut tehtävissä.
Aamun lehdessä (HS 27.2.) kerrotaan, että Virosta on hakenut tilapäistä suojelua vuoden aikana runsaat 40 000 ukrainalaista. Yli neljä kertaa väkirikkaammasta Suomesta suojelua on hakenut vain kymmenen tuhatta henkeä enemmän. Ukrainalaisten halukkuus jatkaa matkaa Suomenlahden ylitse ei ole suurta, vaikka mahdollisuus tuodaan esille Viron neuvontapisteissä.
Tärkein syy Viron vetovoimalle tai oikeastaan pitovoimalle on uutisen mukaan kieli. Neljännes virolaisista puhuu äidinkielenään venäjää ja venäjän kielen taitoisia on neuvostovuosien jäljiltä maassa paljon. Valtaosa Ukrainasta tulijoista on maan itä- ja eteläosien sotatoimia pakenevia venäjänkielisiä, joten Viron tarjoamat mahdollisuudet ja tulijoiden tarpeet kohtaavat siellä paremmin.
Merkityksetöntä ei liene sekään, että pienenä kansakuntana Viro tuskin panee pahakseen, jos maan väestöpohja vahvistuu. Kielitaustasta huolimatta pakolaisten asenteesta hyökkääjää kohtaan tuskin on epäilystä. Yli puolet (55 %) työikäisistä tulijoista on löytänyt töitä ja yksityisen asunnon on saanut 2/3 ukrainalaisista. Iso osa tulijoista on korkeasti koulutettuja naisia, ja kun 80 prosenttia lapsista käy jo virolaista koulua, paikoilleen asettautumisen merkit ovat ilmassa.
Vaikka sodan pitkittymistä ei toivo kukaan, yksi vakiintumisen indikaattori nähdään maaliskuussa, kun tilapäisen suojelun tarpeessa olevien ukrainalaisten on mahdollista hakea kotikuntaoikeutta vuoden Suomessa oleskelun jälkeen. Sen myötä heille tulee mm. oppivelvollisuus, oikeus varhaiskasvatukseen sekä mahdollisuus Kelan asumistukeen ja he siirtyvät työllisyyspalvelujen piiriin.
Entä mikä on ortodoksisen kirkon merkitys ukrainalaisten kotoutumisessa Suomeen? Siinä on nähty paikoin suuriakin mahdollisuuksia edellyttäen, että tulijat haluavat tai heillä ylipäätään on voimia osallistua kirkon toimintaan, kun oman elämän puitteet ovat samaan aikaan enemmän tai vähemmän hajalla.
Asiassa on kaksi muutakin vaikeutta; kieli ja kirkollinen ajanlasku. Kieliongelmaa on pyritty ratkaisemaan palkkaamalla ukrainan-/ venäjäntaitoinen pappi pakolaistyöhön, mutta pääsiäisen ajankohta on Suomessa mikä on. Valtaosa tulijoista näyttäisi orientoituvan kirkkovuoteen vanhan käytännön mukaisesti, vaikka muutospyrkimyksiä sen suhteen on ilmennyt Kiovassa saakka.
Kuluneen vuoden aikana on käynyt selväksi, että niin sanottu läntinen maailma on ollut joko säälittävän sinisilmäinen tai tietoisen sokea Venäjän laittomuuksille. Todisteita löytyy pitkin 2000-lukua, jos vain haluaa ne nähdä. Toki naapurimme Viro oli varoittanut Venäjän aggressiosta jo pitkään, mutta sitäkin meillä vähäteltiin. Toimiin ryhdyttiin vasta, kun mitään muuta ei ollut tehtävissä.
Aamun lehdessä (HS 27.2.) kerrotaan, että Virosta on hakenut tilapäistä suojelua vuoden aikana runsaat 40 000 ukrainalaista. Yli neljä kertaa väkirikkaammasta Suomesta suojelua on hakenut vain kymmenen tuhatta henkeä enemmän. Ukrainalaisten halukkuus jatkaa matkaa Suomenlahden ylitse ei ole suurta, vaikka mahdollisuus tuodaan esille Viron neuvontapisteissä.
Tärkein syy Viron vetovoimalle tai oikeastaan pitovoimalle on uutisen mukaan kieli. Neljännes virolaisista puhuu äidinkielenään venäjää ja venäjän kielen taitoisia on neuvostovuosien jäljiltä maassa paljon. Valtaosa Ukrainasta tulijoista on maan itä- ja eteläosien sotatoimia pakenevia venäjänkielisiä, joten Viron tarjoamat mahdollisuudet ja tulijoiden tarpeet kohtaavat siellä paremmin.
Merkityksetöntä ei liene sekään, että pienenä kansakuntana Viro tuskin panee pahakseen, jos maan väestöpohja vahvistuu. Kielitaustasta huolimatta pakolaisten asenteesta hyökkääjää kohtaan tuskin on epäilystä. Yli puolet (55 %) työikäisistä tulijoista on löytänyt töitä ja yksityisen asunnon on saanut 2/3 ukrainalaisista. Iso osa tulijoista on korkeasti koulutettuja naisia, ja kun 80 prosenttia lapsista käy jo virolaista koulua, paikoilleen asettautumisen merkit ovat ilmassa.
Vaikka sodan pitkittymistä ei toivo kukaan, yksi vakiintumisen indikaattori nähdään maaliskuussa, kun tilapäisen suojelun tarpeessa olevien ukrainalaisten on mahdollista hakea kotikuntaoikeutta vuoden Suomessa oleskelun jälkeen. Sen myötä heille tulee mm. oppivelvollisuus, oikeus varhaiskasvatukseen sekä mahdollisuus Kelan asumistukeen ja he siirtyvät työllisyyspalvelujen piiriin.
Entä mikä on ortodoksisen kirkon merkitys ukrainalaisten kotoutumisessa Suomeen? Siinä on nähty paikoin suuriakin mahdollisuuksia edellyttäen, että tulijat haluavat tai heillä ylipäätään on voimia osallistua kirkon toimintaan, kun oman elämän puitteet ovat samaan aikaan enemmän tai vähemmän hajalla.
Asiassa on kaksi muutakin vaikeutta; kieli ja kirkollinen ajanlasku. Kieliongelmaa on pyritty ratkaisemaan palkkaamalla ukrainan-/ venäjäntaitoinen pappi pakolaistyöhön, mutta pääsiäisen ajankohta on Suomessa mikä on. Valtaosa tulijoista näyttäisi orientoituvan kirkkovuoteen vanhan käytännön mukaisesti, vaikka muutospyrkimyksiä sen suhteen on ilmennyt Kiovassa saakka.
RSS Feed
